Lapsen harrastus on koko perheen harrastus

Autonkuljettaja, pyykinpesijä, kokki, rahoittaja, talkoolainen ja lohduttaja pettymyksen hetkellä. Aktiivisesti urheilua harrastavan lapsen vanhemmalla on monta tärkeää roolia.

Telinevoimistelu oli muuramelaisille Ruut ja Klaus Sillanpäälle aivan vieras laji ennen kuin oma poika kiinnostui siitä naapurin lasten vanavedessä. Kuutisen vuotta sitten Jooa pääsi valmennusryhmään ja treenitahti koventui. Nyt hän urheilee nuorten maajoukkueessa.

Aamulla jompikumpi vanhemmista tekee aamupalan. Toinen kasaa samalla eväitä, joilla 14-vuotias poika jaksaa pitkän päivän koulussa ja treeneissä. Harjoituksiin kuluu aikaa noin 20 tuntia viikossa.

"Ruokaa, ruokaa. Kasvava nuori tarvitsee valtavasti ruokaa tämän treenimäärän suorittamiseen", Ruut nauraa.

Ruokahuollon lisäksi keskeinen osa arkista tukea on päivittäisten kuljetusten järjestäminen parinkymmenen kilometrin päähän Jyväskylään. Vanhempien joustavat työkuviot mahdollistavat kuljetusten suunnittelun.

Klaus käy kolmivuorotyössä, mistä seuraa paljon vapaapäiviä. Ruutin työ on luonteeltaan liikkuvaa ja sitä voi tehdä osittain myös etätyönä. Joskus Jooa myös odottaa vanhempiaan salilla, jos töistä ei pääse irtaantumaan minuutilleen.

Kun Jooa oli nuorempi, vanhemmat kulkivat tiiviisti mukana kisamatkoilla ja leireillä. Matkat olivat samalla perheen lomamatkoja. Etelän aurinkoon ei lähdetty muuten vain.

Nyt poika kulkee maailmalla jo itsenäisemmin valmentajan ja muun joukkueen mukana. Kisakaudella matkustusta riittää paljon. Viimeisimmät leirimatkat ovat vieneet Italiaan, Ruotsiin, Barcelonaan ja Pietariin.

"Harjoittelu kansainvälisessä ympäristössä tuo nuorelle paljon uutta kokemusta ja uusia ystäviä", Ruut tiivistää.

Harrastus näkyy myös perheen kotona. Keskellä eteisaulaa seisoo Klausin nikkaroima hevonen, jolla poika saattaa pyöräyttää ohi kulkiessaan muutaman liikkeen. Pihalla talon päädyssä voi kiepsautella rekillä kesäaikaan.

Urheiluharrastus ei ole kulkemista voitosta voittoon. Myös pettymyksiä tulee vastaan. Silloin tarvitaan suurta syliä, vahvaa olkapäätä ja lohdutuksen sanoja. Myös yhteistyö valmentajan kanssa on tärkeää.

"Meidän vanhempien täytyy olla kartalla siitä, mitä lapsi haluaa, tarvitsee ja kykenee. Oma lapsi täytyy tuntea niin hyvin, että huomaamme ajoissa, jos jokin on pielessä", Ruut pohtii.

Lapsen tiivis harjoittelu tarkoittaa toisaalta sitä, että myös vanhemmille jää omaa vapaa-aikaa ja tilaa monenlaiselle tekemiselle. Ruut harrastaa latinalaistansseja useita tunteja viikossa. Klaus on pojan esimerkin innoittamana käynyt kaksi talvea aikuisten telinevoimistelussa.

Iltaisin treenien jälkeen varataan kuitenkin laatuaikaa omalle perheelle kahdeksan ja puoli kymmenen välillä. Silloin saunotaan, rentoudutaan paljussa ja jutustellaan päivän kuulumisia.

Keskeinen osa vanhempien tukea on myös harrastuksen rahoitus. Maajoukkuetasolla harjoitusmaksut, kisa- ja leirimaksut sekä vaatekulut maksavat noin 4 500 euroa vuodessa. Sen päälle tulevat vielä kuljetuskustannukset.

Vaikka vanhemmat tukevat lapsen unelmaa ammattilaisurasta, he myös muistuttavat opiskelun ja ammatin hankkimisen tärkeydestä.

"Välillä tuntuu rankalta, että lapsi valitsee tämän tien pienenä. Kaverit ja muut harrastukset jäävät vähemmälle, kun elämä menee salilla", Ruut pohtii.

"Jooa herää aamuisin kuudelta tekemään läksyt. Se tuntuu joskus kohtuuttomalta, vaikka onkin nuoren oma valinta", Klaus lisää.

Toisaalta harrastus on tuonut myös uusia kavereita. Ja kyllä aikaa jää treenin lisäksi myös laskettelurinteessä rymyämiseen.

Vanhempien palkka vaivannäöstä on hyvä mieli. Lapsen kasvojen loiste onnistumisen hetkellä sykähdyttää.

"Rakkaudesta lapseen me tätä teemme, ei niinkään rakkaudesta lajiin", Ruut tiivistää.

Mikkeliläisen Laihon perheen olohuoneesta kuuluu riemun kiljahduksia ja tuuletuksen ääniä. Maaliverkko on juuri heilunut mestaruusturnauksen pelissä, ja nuoret fanit iloitsevat.

Johanna ja Pekka Laihoa jälkikasvun innostus hymyilyttää. Hymy on hyväntahtoinen ja kannustava samoin kuin asenne lasten omaan pelaamiseen.

Jalkapallo on kuulunut 9-vuotiaan Villen elämään nelivuotiaasta lähtien. Isosisko Roosa, 12, vaihtoi tanssin jalkapalloon muutama vuosi sitten. Nyt harjoituksia voi olla neljäkin kertaa viikossa.

Perheen vanhemmille lasten harrastus tarkoittaa ennen kaikkea kuljettamista ja talkootyötä. Kummankin lapsen seurakavereita asuu onneksi samalla suunnalla, joten kuskausvuorot jaetaan perheiden kesken.

"Ruokailujen ja kuljetusten aikatauluttaminen on kaikkein haastavinta. Työajat eivät jousta kaikkina päivinä. Onneksi isovanhemmilta saadaan apua", Johanna tiivistää.

Joukkueiden vanhemmat tekevät myös talkootöitä seurojen hyväksi. Aikaa vierähtää kauppojen inventaarioissa, myyjäisiin leipoessa ja arpajaispalkintoja haaliessa. Kun osa turnauksien kuluista saadaan katettua yhdessä, harrastuksen hinta ei nouse kohtuuttomaksi.

"Tärkeintä on lasten riemu, kun he saavat tehdä sitä mistä tykkäävät. Jalkapallo on joukkuelaji eli sosiaaliset taidot kehittyvät siinä sivussa", Johanna kertoo.

"Pelasin itse nuorempana pöytätennistä. Vanhemmat tukivat ja kuljettivat silloin kilpailuihin. Tuntuu luontevalta tukea omia lapsia samalla tavalla", Pekka lisää.

Entistä aktiivisempi vaihe Laihon perheen elämässä käynnistyi vuosi sitten, kun Johanna innostui lähtemään joukkueenjohtajaksi Villen joukkueelle eli Mikkelin Palloilijoiden F9-pojille.

Uusi vapaaehtoistehtävä toi mukanaan yllättävän paljon tekemistä. Pelipassien ja vakuutusten täytyy olla kunnossa. Kisamatkojen majoituksen ja ruokailun varaaminen on oma juttunsa. Aikaa kuluu myös yhteydenpitoon pelaajien vanhempien kanssa.

"On mukavaa, kun on oppinut tuntemaan uusia ihmisiä. Ja toinen joukkueenjohtaja on antanut tarvittaessa taustatukea", Johanna kertoo.

Nyt joukkueen vetovastuu on siirtymässä eteenpäin uusille aktiivivanhemmille. Silti Johanna ja Pekka viihtyvät edelleen kentän laidalla seuraamassa niin Roosan kuin Villenkin pelejä. Kannustusjoukot ovat paikalla lähiseudulla ja välillä kauempanakin.

Joskus peleistä tulee muistona mukaan pieniä venähdyksiä ja mustelmia. Ja myös häviöt kuuluvat peliin. Kun se osuu omalle kohdalle, on vanhempien kannustus erityisen tärkeää.

Johanna tallettaa pelireissujen valokuvat, turnaustulokset, reilun pelin tunnustukset ja osallistumisdiplomit kummankin lapsen omaan kansioon. Sivuja on mukava selailla myöhemmin ja muistella yhteisiä onnistumisen hetkiä.

Oikeastaan ainut epämiellyttävä puoli perheen yhteisessä harrastuksessa on kumimuru, jota kulkeutuu tekonurmesta kenkien mukana kaikkialle taloon. Muruja saattaa löytyä jopa pyykkikoneesta puhtaiden pyykkien joukosta. Se on kuitenkin pieni harmi lasten riemun ja onnistumisen rinnalla.

"Kun pienenä oppii liikkumaan, se jää toivon mukaan elämäntavaksi. Tietokonepelejä ehtii pelata myöhemminkin", Pekka summaa.