Maitotilat nyt: 30-vuotiaalla Sallalla on 215 nautaa – Lea-isoäidin navetassa oli 8 lypsävää

Navetan äänimaailmaan kuuluu kahden lypsyrobotin hurina. Robotit hoitavat lehmien utareiden pesun, hieronnan ja lypsämisen ympäri vuorokauden, ja lähettävät jokaisen lehmän tiedot järjestelmään. Lisäksi Puuha-Peteksi nimetty lantarobotti siivoaa uutterasti käytäviä.

”Kun on kyse isoista eläimistä, lantaa piisaa. Ihmisten harteille jää parsien siivous, mutta sen kyllä huomaa, jos Puuha-Pete ei ole jonkin krempan takia käynyt”, Kallio naurahtaa.

Onko moderni maidontuotanto siis tekniikkaan nojaavaa jättiyksiköiden pyörittämistä?

”Tekniikalla on paikkansa. Jos sitä ei olisi, touhua olisi mahdotonta saada nykyisillä tuottajahinnoilla kannattavaksi. Tekniikka vapauttaa meitä ihmisiä muihin töihin, esimerkiksi raportointihommiin ja tarkkailemaan eläimiä."

Jos tekniikkaa ei olisi, touhua olisi mahdotonta saada nykyisillä tuottajahinnoilla kannattavaksi.

"Kyllä tässä vielä karjasilmää – eli kykyä nähdä eläimen tila korvien asennosta – tarvitaan”, Kallio vakuuttaa.

Ylivieskan naapurikunnassa Sievissä asuva Sallan isänäiti Lea Korhonen, 80, kuuntelee pojantyttärensä arjen kuvausta päätään pyöritellen.

”En itse osaisi tehdä navetassa enää mitään! Miten koneeseen saadaan äly?” hän ihmettelee.

”Paineet ovat kovat, kun puhutaan sadoista elämistä ja valtavista, satojen tuhansien eurojen investoinneista. Pelkästään yksi lypsyrobotti maksaa yli 100 000 euroa!”

En itse osaisi tehdä navetassa enää mitään!

Toista oli Korhosen lapsuuden kotitilalla Kärsämäellä 1940–50-luvuilla. Navetassa ei ollut edes sähköä. Lehmät lypsettiin aamuin illoin käsin, pimeään aikaan tuikun valossa.

”Omassa navetassani täällä Sievissä oli parhaimmillaan kahdeksan lehmää. Maitoa tuli 10–20 litraa per lehmä päivässä, kun nyt yksi lehmä lypsää vuorokaudessa yli 60 litraa. Toki lehmät ja ruokintakin olivat ihan toisenlaisia kuin nykyään”, Korhonen muistelee.

Lea Korhosen uran aikana naudat painoivat noin 300–400 kiloa, nyt Kallion navetan lehmät painavat 700–800 kiloa. Navetan painavin eläin, Molli-sonni, painaa peräti 1 000 kiloa.

Lean navetassa naudat olivat perinteistä suomenkarjaa. Kallion navetassa on useampaa rotua: päärotuna on holstein, lisäksi on muutama ayrshire, jersey ja guernsey.

Nykylehmät tuottavat entiseen verrattuna moninkertaisen määrän maitoa, mikä johtuu paljolti jalostuksesta. Siinä missä ennen jokaisella kylällä oli yksi sonni, jonka luona lehmät käytettiin, nykyään monet tilalliset toimivat itse keinosiementäjinä.

”Lehmän tiinehtymisaika on vain muutamia tunteja, ja kun karjakot ovat suuria, siementäjän kutsuminen olisi lähes jokapäiväistä. Siksikin toimilupasiementäjämalli yleistyy.”

Lehmän tiinehtymisaika on vain muutamia tunteja.

Jalostussuunnittelija käy tilalla puolen vuoden välein. Hänen kanssaan Salla tekee jalostussuunnitelman, jonka mukaan hän myös tilaa siemenet.

”Mutta toki sonniakin yhä tarvitaan, se paikkaa silloin, kun keinosiemennys ei jostain syystä onnistu”, Salla kertoo.

Kallion mukaan tavoitteena on mahdollisimman hyvinvoiva ja kestävä lehmä.

”Maidontuotannossa lehmä alkaa olla parhaimmillaan nelivuotiaana, mutta on meillä ollut sellainenkin lehmä, joka poiki 11 kertaa.”

Työt navetalla ovat muuttuneet ajan saatossa. Lea Korhonen nousi aamunavettaan sen mukaan, mikä oli maitoauton aikataulu. Vesi kannettiin ämpäreillä purosta, lehmät söivät itsekasvatettua heinää, ja lypsetty maito siivilöitiin ja vietiin maitolaiturille tien varteen käsipelillä.

”Ennen köyhyys oli lähellä, syötiin mitä saatiin. Toisaalta ei edes puhuttu siitä, paljonko lehmät lypsivät. Eikä ollut pyykinpesukoneita tai muitakaan vempaimia”, Korhonen muistelee.

Ennen ei edes puhuttu siitä, paljonko lehmät lypsivät.

Ei Korhonen vempaimia kaivannutkaan. Päinvastoin. Hän muistaa, kuinka järkyttyi, kun maatalouslomittajan töitä tehdessään joutui käyttämään lypsykonetta.

”Se kauhea papatus! Tuntui, että kaikki rauha meni navetasta. Parasta oli omassa navetassa kauniina kesäpäivänä, kun lypsäessä sai katsella järven kimallusta ja laulaa lehmille.”

Kallion tilalla robotti hoitaa lypsyn lisäksi maidon erottelun ja muutkin välivaiheet. Maitoauto hakee valtavasta tankista 6 000 litraa maitoa joka toinen päivä.

Tuntui, että kaikki rauha meni navetasta.

Kallio ja hänen miehensä tarkkailevat lypsyrobottien tuottamaa tietoa tabletilta, mistä näkyvät paitsi jokaisen lehmän märehtimiset minuutin tarkkuudella, myös esimerkiksi maidon valkuais- ja rasvaprosentit.

”Kyllä tässä moniosaajaa tarvitaan, pitää osata olla eläinlääkäri, koneenkorjaaja, tietokonevelho, siivooja ja ties mitä”, Kallio nauraa.

Nykyään paine on enemmän henkistä kuin fyysistä, Kallio pohtii. Päivät ovat kiireisiä, eikä pellonpientareella juuri ehdi naapurin kanssa porista.

Lakisääteisiä lomapäiviä on 26 vuodessa, mutta lomittaja tekee vain aamu- ja iltanavetan. Lomittajan voi saada päivystämään, mutta se on kallista.

”Kaikkea kontrolloidaan hyvin tarkasti. Jos tulee tarkastus ja yhdellä lehmällä on esimerkiksi vahingossa korvamerkki pudonnut, siitä tulee sakkoa. Siinäkin tapauksessa, että itse tunnet lehmän, ja tiedät, että meidän Rusinahan se siinä”, Kallio kuvailee.

Jos yhdellä lehmällä on vahingossa korvamerkki pudonnut, siitä tulee sakkoa.

Myös sosiaalinen media on tuonut oman paineensa.

”Jos haluat laittaa kivan kuvan navetasta someen ja siellä sattuu olemaan yksi lantakikkare väärässä paikassa, niin auta armias mikä myrsky siitä nousee.”

Tukea tilalliset saavat toinen toisiltaan. Sallan tapauksessa tärkeä työkaveri on hänen oma miehensä, Veli-Matti eli Vellu, joka omistaa Kallion tilan yhdessä veljensä kanssa. Myös toiset tilalliset ja Facebookin Emännät-ryhmä tarjoavat vertaistukea.

Salla käy ajoittain kodin ulkopuolella töissä perheohjaajana, mikä on myös hyvää vaihtelua.

Lea Korhosen hartain toive on, etteivät nuoret tilalliset uupuisi ja lannistuisi, vaan jaksaisivat tuottaa suomalaisille suomalaista ruokaa.

”Parasta ruokaa on kotimainen lähiruoka. Toivottavasti nuoret jaksavat sitä tuottaa tässä nykymaailman menossa.”

Eläimet ovat minun työkavereitani.

”On tämä työ myös hyvin palkitsevaa. Eläimet ovat minun työkavereitani. Mikään ei ole niin ihanaa kuin olla mukana poikimisessa, nähdä, kun vasikka syntyy. Sen jälkeen saa hoitaa sitä ja seurata, millainen persoona siitä kasvaa”, Salla Kallio summaa leveästi hymyillen.