”Rouva Isomäki, nyt se löytyi!”
Näin muistelee Eeva-Liisa Isomäki lääkäreiden huudahtaneen ja juosseen sairaalakäytävää pitkin takinhelmat hulmuten. Elettiin vuotta 1968, ja Isomäki oli juuri lähdössä kotiin kolmen sairaalaviikon jälkeen. Mutta nyt hän viimein sai diagnoosin vatsavaivoilleen: keliakia.
Vuonna 1968 suuret myllerrykset ravistelivat maailmaa. Myös Eeva-Liisa Isomäelle tapahtui suuria asioita: hän meni naimisiin, valmistui ekonomiksi ja sai vakituisen työpaikan SOK:n pääkonttorin elintarvikeosaston tuontikaupan ostajana.
On ihme, että pysyin hengissä.
Kaiken lisäksi hänen sairautensa oli pahentunut. Työterveyslääkäri lähetti vatsaoireisen Isomäen tutkimuksiin, ja HYKS:issä tajuttiin tutkia suolinukka. Se paljasti keliakian.
Isomäki jäi sairaalaan vielä viikoksi opettelemaan uutta ruokavaliota. Se tepsi myös ihokeliakiaan, joka häneltä oli löydetty pari vuotta aikaisemmin. Silloin ei tiedetty vatsa- ja iho-oireiden liittyvän toisiinsa.
Jo 1940-luvulla Isomäki oli viettänyt alle kouluikäisenä paljon aikaa Lastenklinikalla, Arvo Ylpön potilaana. Keliakiaa ei silloin tunnettu.
”On ihme, että pysyin hengissä. Kolmen ikäisenä painoin kahdeksan kiloa. Silloin ripulilapselle syötettiin vehnäjauhovelliä, johon oli vatkattu raaka kananmuna”, lappeenrantalainen Isomäki kertoo.