Vihaan kehoani ja elintapojani, ja siihen on selvä syy

Oletko sinä jo palannut loman jälkeen ruotuun? Ajatus tuntuu olevan näin elokuussa monen takaraivossa, myös minun. Elokuussa arjen kynnyksellä mielen ja median valtaavat ajatukset ryhdistäytymisestä ja ruotuun palaamisesta kertovat siitä, miten vinksahtanutta suhtautumisemme ruokaan, kehoon ja nautintoon on.

Ystäväni vietti kesälomansa päätteeksi pitkää viikonloppua luonani Helsingissä. Ruokaintoilijoina ravintolakokemukset ovat usein yhteisten reissujemme pääroolissa, ja tälläkin kertaa nautimme monta ihanaa ateriaa juomineen. Juuri ennen kotimatkaa keskustelu kääntyi alkavaan arkeen ja siihen ruotuun palaamiseen. Lomatunnelmissa oli hetkellisesti sallittu pizzat ja pastat, kylmän valkoviinin tissuttelu ja kakkupala kesäkahvilassa, mutta näin ei sopisi jatkaa. Naureskelin varovasti ajatukselle, mutta sisimmässäni huomasin olevani samaa mieltä.

Olen elänyt koko aikuisikäni katsellen syömishäiriötä hyvin läheltä, joten tunnen laihdutuskulttuurin kuin omat taskuni. Se lymyää jokaisen nurkan takana, hyppää esiin mainoksessa tai ikäihmisen harkitsemattomassa kommentissa, kalvaa takaraivossa samalla, kun syö lempiravintolassa ja hymyilee ivallisesti vanhempien kaappiin piilotetun vaa’an lukemassa.

Se pakottaa juoksemaan ruuan jälkeen peilin eteen ja vetämään paidan ylös, jotta voi tarkistaa, miltä vatsa juuri sillä hetkellä näyttää. Tai laittaa vertailemaan reisieni kokoa ja selluliitin määrää Instagram-vaikuttajan siloteltuihin kuviin.

Ja ai niin, kaiken tämän lisäksi laihdutuskulttuuri myös tappaa. Syömishäiriöt ovat sen kammottavin ja valitettavan yleinen lopputulema.

Työni artistina asettaa oman kehoni erityisen tarkastelun alle, kun sitä katselee ja kommentoi minun itseni lisäksi iso joukko minulle tuntemattomia ihmisiä – ja usein laihdutuskulttuurin suulla. Olen pyrkinyt haastamaan tätä ilmiötä ja ottamaan minusta kerrotun narratiivin omakseni provosoimalla nakumekossa tai aiheuttamalla ihmetystä hääpuvussa. Mutta oma hetkellinen voimaantumisenikaan ei saa laihdutusmörköä hiljenemään.

Syömishäiriöliitto määrittelee laihdutuskulttuurin seuraavasti: hoikan ja lihaksikkaan kehomallin näkeminen muita parempana, ruokien arvottaminen hyviksi ja huonoiksi, syömisen ansaitseminen liikkumalla sekä edellä mainittuja korostava markkinointi. Kuulostaako tutulta vai elätkö tynnyrissä?

Lomalta arkeen palaava on kuin maalitaulu, jota kohti laihdutusmörkö ammuskelee myrkyllisiä ajatuksia terveellisestä elämästä, sallituista ruuista ja säännöllisen liikunnan lisäämisestä.

Pahimmassa tapauksessa ostetaan fitness-vaikuttajalta pikadieetti tai vaikkapa uusi urheilukello, jonka avustuksella yhteyden omaan kehoon voi katkaista mahdollisimman tehokkaasti. Kun kehon tarkkailun ulkoistaa teknologialle, oman kehon luonnollisia viestejä ei tarvitsisi kuunnella lainkaan, ja sehän laihdutuskulttuurille sopii.

Omassa kuplassani räikein laihdutuspuhe on siivottu pois. Mutta koska ilmiö on rakenteellinen ja erittäin hyvä bisnes, se keksii jatkuvasti ovelampia ja hienovaraisempia keinoja hivuttautua tiedostavampienkin kuplien sisään. Sallitut ruuat ja säännöllisen liikunnan lisääminen ovat näennäisesti terveellisiä valintoja, mutta onko ruuan arvottaminen ja säännöstely, kehoa kuuntelematon liikuntasuoritus tai vaa’an jatkuva kyttääminen lopulta kovinkaan terveellistä?

Luistan usein itselleni asettamistani säännöistä ja sen takia hukkaan loputtomasti aikaa kehoni ja elintapojeni vihaamiseen. Näissä hetkissä koen olevani erityisen epäonnistunut, vaikka tiedän, että pääasiallinen syy olooni on kaikkialta silmilleni tunkeva laihdutuskulttuuri. Se versoaa sieltä täältä kuin rikkaruoho.

Mitäpä jos aloittaisimme arjen tällä kertaa toisenlaisin vinkein? Jos vihdoinkin sisäistäisimme, että laihdutus ei ole sama asia kun terveys, dieetit eivät tutkitusti toimi, kaikki ruuat on sallittuja ja liikuntaa harrastetaan siksi, että se on kivaa? Näillä opeilla säästyisimme valtavalta määrältä pettymyksiä, itseinhoa ja kärsimystä.

Lue myös