Pelkään paljastuvani naiseksi, jollainen ei saisi olla

Vuosia sitten nyt jo edesmennyt koiramme oli sairastunut vatsatautiin. Yön aikana koira oli sotkenut koko olohuoneen. Hinkkasin mattoa puhtaaksi, ja se siirrettiin syrjään kuivumaan.

Sohvan päälliset menivät pesukoneeseen. Samalla paljastuivat sohvan sisukset, jotka olivat täynnä koirankarvoja ja epämääräisiä muruja.

Aamun kiireessä kukaan ei jäänyt siivoamaan sohvan sisuksia. Ajatuksena oli imuroida ne myöhemmin illalla. Nyt oli keskityttävä siivoamaan kakkaa pois.

Illan imurointia ei kuitenkaan ehtinyt tulla – tuli yllätysvieraita.

Vuosia tapahtuneenkin jälkeen muistan kiusaantuneisuuden tunteen ja koko asunnon yllä leijuneen hajun. Katsoin sohvanpäällysiä, jotka oli asetettu kuivumaan ympäri asuntoa. Katsoin sivuun nostettua mattoa, jonka alta oli paljastunut hiekkaa.

Ja ennen kaikkea muistan tilanteeseen liittyneet häpeän tunteet.

Koti on turvasatama

Koti on ihmisille hyvin tärkeä tila. Se on henkilökohtainen ja keskeinen paikka, johon ihmiset tyypillisesti palaavat joka päivä, väitöskirjatutkija Katariina Kotila Itä-Suomen yliopistosta sanoo.

Hän tutkii väitöskirjassaan nuorten aikuisten koteja sekä kotiin liittyviä tunteita ja merkityksiä eri elämäntilanteissa.

”Monelle koti on myös ikään kuin turvan ja rauhan paikka”, Kotila kertoo.

Samalla kotiin ja asumiseen liittyy paljon normatiivisuutta ja normeja sekä yhteiskunnan ja kulttuurin ajatuksia siitä, millainen paikka koti tyypillisesti on.

”Oma tuntumani on, että kotihäpeä voi liittyä esimerkiksi siihen, jos kokee, että oma koti tai asuminen kovasti poikkeaa normeista”, hän sanoo.

Ihminen voi hävetä esimerkiksi sitä, että koti ei ole yhtä hienosti sisustettu kuin tuttavapiirillä. Tai vaikkapa sitä, että asuu vuokralla, jos kaikki ystävät ovat omistusasujia, Kotila avaa.

Keskeneräiset remontit hävettävät

Koirankakkaepisodi on tietysti ilmeinen esimerkki siitä, kun koti todellakin poikkeaa odotetuista normeista.

Toki vuosien saatossa on ollut myös muita tilanteita, jolloin olen hävennyt kotiani. Olen hävennyt esimerkiksi keskeneräisiä remontteja ja vaikkapa sitä, jos lapsen lelut ovat olleet ympäri asuntoa ja on tullutkin yllättäen vieraita.

Tilanteet ja häpeän tunteet ovat liittyneet itselläni ennen kaikkea yllätysvieraisiin – siihen, kun tulee jollain tavalla yllätetyksi arjen keskellä.

Haluaisin huomioida vieraat jollain tavalla: sillä, että kodissa on siistiä ja vessassa on puhdas käsipyyhe. En kuitenkaan halua alkaa elää niin, että koko ajan pitäisi olla valmiina yllätysvieraisiin.

Samalla jään miettimään, ovatko kotihäpeän tunteet ennen kaikkea naisten ongelma. Mistä häpeän tunteeni oikeastaan kumpuavat? Sotkuinen koti – huono emäntä? Että paljastun naiseksi, jonka lattioilla on leivänmuruja?

Huh huh ­– eikö tällaisten ajatusten pitäisi kuulua jonnekin 1950-luvulle?

Koti liitetään edelleen naisiin

Saatan olla epäilyjeni suhteen oikeassa. Myös Katariina Kotilan tuntuma on, että esimerkiksi sotkuun liittyvä kotihäpeä voi olla naisille tyypillisempää. Toki myös miehet voivat kokea kotihäpeää.

”Ehkä me yhdistämme kodin edelleen enemmän naisiin kuin miehiin. Naisille on yhteiskunnassa enemmän kotiin liittyviä odotuksia: että naiset olisivat automaattisesti miehiä kiinnostuneempia vaikka sisustamisesta tai kodin siistinä pitämisestä.”

Nainen saattaa myös miestä helpommin saada palautetta kodinhoidosta vanhemmilta naispuolisilta sukulaisilta, Kotila pohtii.

”Myös osa oman aineistoni naisista on kokenut olevansa miehiä enemmän vastuussa kodin siivoamisesta ainakin silloin, jos tulee vieraita.”

Sukupuolitapaisuus on termi, jota Kotila on käyttänyt omassa tutkimuksessaan. Käsitteenä se tarkoittaa sitä, kun joistakin asioista tulee miehille tai naisille tyypillisiä.

”Jos puhutaan vaikka sisustamisesta naistapaisena toimintana, tarkoitetaan sitä, ettei sisustaminen ole naisille luonnollisesti ominaista, vaan se tulee tapojen kautta”, Kotila avaa.

Ihmiset oppivat ajattelemaan, että sisustaminen on naisille tyypillistä, kun asia toistuu tarpeeksi pitkään. Lopulta asia alkaa tuntua luonnolliselta, vaikka se on pohjimmiltaan vain tapa.

Sukupuolitapaisuus voi olla rajoittavaa puolin ja toisin: Voi esimerkiksi olla, että mies haluaisi sisustaa, mutta ei tee tätä, koska näkee sisustamisen naisten puuhana. Nainen puolestaan saattaa kokea, että perheen sotkuinen koti on hänen syytään.

Sotkuinen koti, sotkuinen mieli?

Sukupuolen lisäksi kotihäpeään liittyy myös toinen kiinnostava ulottuvuus – se, että kodin nähdään ilmentävän ihmisen persoonaa. Onhan talo tai koti esimerkiksi kaunokirjallisuudessa tyypillinen symboli ihmisen minuudelle.

Myös Kotilan tutkimuksessa nuoret ovat sukupuolesta riippumatta nähneet kodin ennen kaikkea paikkana, jossa voi ilmaista omaa persoonallisuuttaan ja yksilöllisyyttään.

Kun häpeän kotiani, häpeänkö siis lopulta itseäni?

Katsokaa kaikki, näin vajavainen minä olen. Näin paljon hallitsemattomuutta arkeeni kuuluu: koirankarvoja, lasten leluja ja pyykkitelineeseen unohtuneita pyykkejä.

Ajatus on kiinnostava ja herättää itsemyötätuntoa.

Jatkossa yritän kuitenkin muistaa myös tunnetasolla, ettei minun kuulu naisena syyllistyä sotkuisesta kodista yllätysvieraiden tullessa. Syypäitä mahdolliseen epäjärjestykseen kun ovat myös kaikki muut perheenjäsenet.

Kotila muistuttaa, ettei kotihäpeää tarvitse ylipäätään tuntea. On hyvä tiedostaa, että häpeä kumpuaa normeista ja yhteiskunnallisista käyttäytymissäännöistä, jotka ovat kuitenkin tässä yhteydessä usein turhia.

”Samalla tavalla kuin voi haastaa ajatusta siitä, pitääkö kaikkien tavoitella samanlaista normien mukaista elämää, voi kysyä, voisiko mielikuva hyvästä kodista olla vähän laajempi. Myös normien ulkopuoliset kodit voivat olla tärkeitä paikkoja asukeilleen ja myös turvapaikkoja heille.”

Ja niistä yllätysvierailuista – kuuluvatko ne edes enää 2020-luvulle? Vaikka vieraiden kanssa olisikin mukavaa, tykkääkö kukaan alle 60-vuotias oikeasti siitä, että tullaan yllättäen kylään?