Himoshoppaaja Laura Friman: ”Tiedostan, että elämäntapani on tuhoisa”

Ei ihme.

”Kuluttajuus on uskonnon kaltainen ilmiö”, tutkija Mikko Kurenlahti summaa.

Väite voi kuulostaa hurjalta, mutta Kurenlahti tietää, mistä puhuu. Hän on koulutukseltaan uskontotieteilijä ja perehtynyt tutkimaan kuluttajuutta maailmankatsomuksellisena ilmiönä. Kuluttamisen vertautuminen uskontoon ei viittaa ainoastaan siihen, että kuluttaminen on meille kokonaisvaltainen, yhteinen elämänkatsomus. Kurenlahden mukaan yhteistä on yllättäen myös se, että kuluttaminen on sekä luonteeltaan että pyrkimyksiltään ennemmin syvällistä kuin pinnallista.

”Kuluttamisesta puhutaan usein virheellisesti merkityksettömänä, materialistisena ja sisällöllisesti köyhänä ilmiönä. Olen siitä aivan eri mieltä.”

Kurenlahden mukaan kulutuskeskeinen elämäntapa kurkottelee inhimillisyyden ja ihmisluonnon syvyyksiin. Markkinavoimien dominoimassa maailmassa kuluttaminen on meille tapa kokea yhteisöllisyyttä, yhteyttä muihin. Ja kun haluamme uudet kengät, emme niinkään halua itse kenkiä kuin sen, mitä ne meille lupailevat ja edustavat. Tuliterät vaelluskengät – timmimpi ja onnellisempi minä!

Usein tavoittelemme kuluttajuuden kautta yksinkertaisesti parempaa elämää.

Ei kovinkaan pinnallinen haave.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita synninpäästöä meille, jotka tahdomme viestiä, heimoutua ja sulautua sydämemme kyllyydestä. Kuluttamisen ylikorostumisella on joka tapauksessa vissit seuraukset.

”Tiedämme nykyään kaikki, että kuluttaminen on planetaarinen ongelma, joka vaatii ratkaisuja”, Kurenlahti tiivistää.

”Kuluttamiseen tulee suhtautua kriittisesti.”

Hän painottaa kuitenkin myös armollisuuden merkitystä. Kyseessä ei ole pulma, jonka ratkaisun voi sysätä yksilön harteille. Kuluttajuus on monimutkainen ja vaikea yhteiskunnallinen kysymys.

Yksioikoinen kuluttajuuden demonisointi ei ole välttämättä tehokkain ratkaisu tämän massiivisen solmun avaamiseen. ”Lopettakaa kuluttaminen!” -toitotus on ympäristön kannalta ymmärrettävää ja perusteltuakin, mutta se ei välttämättä saa meitä muuttamaan käyttäytymistämme.

Mikä sitten saisi? Yhtä, taianomaista ratkaisua ei ole. Lähtökohtana voisi olla itsetutkiskelu.

”On kiinnostavaa pohtia, mikä meitä motivoi valinnoissamme”, Sitran Luonto ja arki -hankkeen johtava asiantuntija Sari Laine vinkkaa.

Hän ottaa esimerkiksi kasvissyönnin. Joku haluaa valita kasvissyönnin eläinten oikeuksien tai ympäristöhuolten takia, toinen innostuu aiheesta koska ei halua, että ruokaa haaskataan. Toimiminen omien motiivien pohjalta on inhimillistä.

Laine on inhimillinen kuluttaja itsekin. Hänen vegaanihaaveensa on toistaiseksi tyssännyt ihaniin juustolautasiin.

”Ajattelen, että ehdottomuus ei ole ainoa vaihtoehto. Mustavalkoisuuden sijasta kannustan kultaiselle keskitielle. Uusimpien tutkimustemmekin mukaan 75-prosenttinen vegaanius riittää ilmastokriisin torjumistalkoissa.”

Omien kulutustottumusten pohtiminen onkin oivallista aloittaa juuri lautaselta. Ruoka on suuri osa jokaisen arkea ja muodostaa hyvän siivun hiilijalanjäljestämme.

Jos oma ympäristökuormitus on kysymysmerkki, Laine neuvoo tekemään netissä Sitran näppärän elämäntapatestin. Se kartoittaa vastuullisia valintoja paitsi jääkaapin sisällön myös asumisen, liikenne- ja matkailutottumusten sekä hankintojen pohjalta.

Ai miten ostolakkoni eteni?

Vuoden aikana ehdin käydä läpi laajan skaalan tunteita. Ensin puhkuin topakkana lakkoilun intoa, sitten alkoi sapettaa. Kun muut intoilivat festariasuistaan tai hankkivat kesän juhliin ihania mekkoja, minä pläräsin ankeita, ikivanhoja kolttujani ja häpesin, kun puin joka synttäreille saman asun. Trendikkäiden vaatteiden ja asusteiden myötä on kiva viestittää, että on ajan hermolla.

Tätä piirrettä ei kannata typistää alentuvasti ”naisten jutuksi”. Miehet ovat ihan yhtä innokkaita ostamaan itselleen rahalla kiinnostavuutta, uskottavuutta ja muodikkuutta, vaikka se heidän tapauksessaan tehdäänkin tyypillisemmin esimerkiksi teknologian, laitteiden tai autojen kautta. Ajurina toimii sama halu viestiä muille, kuulua joukkoon ja rakentaa ideaali-identiteettiä.

Kaikkein eniten lakkovuosi kismitti, kun koin ihan oikeasti tarvitsevani jotain: kun unohdin vaihtoalusvaatteet kotiin asuntoautoreissulla (älkää kysykö, miten selvisin tästä, sillä vastaus ei ole siveä), juoksulenkkarit hajosivat jalkoihini ja syksyllä tajusin, että en omista yhtään vedenkestävää takkia. Silloin mietin, että ehkä typerän ehdottomuuden ja joko–tai-asenteen sijasta olisin voinut tehdä maltillisemman uudenvuodenlupauksen.

Sellaiset muutokset ovat ammattilaisenkin mukaan kestävimpiä.

”Isoja muutoksia lähdetään usein tekemään hampaat irvessä“, psykoterapeutti Ilona Lammi kertoo.

”Muutokseen lähdetään kieltojen ja rajoitusten, eli negatiivisen, kautta. Yleensä odotukset ovat epärealistisia: halutaan liian paljon, liian nopeasti. Pelkkä itsekuri ei kuitenkaan riitä.”

Sen sijaan Lammi kehottaa satsaamaan itsemyötätuntoon ja joustavuuteen. Ne vievät pidemmälle.

Kuluttamisen muuttamisessa on paljon samaa kuin esimerkiksi ruokavaliomuutoksissa.

Tiukkapipoinen vaatelakkoni ei siis ole malliesimerkki tottumusten muuttamisesta. Ihmeellistä kyllä, selvisin silti ihmiskokeestani kuivin jaloin. (Tai no, en missään nimessä kuivin jaloin, koska talsin koko vuoden ilman ehjiä kumppareita.)

Uudenvuodenaattona voin skoolata ystävien juhlissa sille, että en ollut käyttänyt vaatteisiin euroakaan koko vuonna. Rintsikoiden hajonnut kaarituki saattoi juuri pistää kylkiluideni väliin, mutta silti: ”Skål!” Saavutus tuntui hyvältä.

Heti testivuoden jälkeen minulla oli aiempaa rennompi ja rauhallisempi olo. Jäi aikaa muuhun, kun ei koko ajan tarvinnut olla haalimassa uutta.

Vielä ihmeellisempääon, että vuosi jätti pysyviä vaikutuksia. Lakko ei jäänyt päälle, eli hankin kyllä joitain uusia vaatteita, mutta rutiininomainen ostostelu ei enää kuulu harrastuksiini. Päinvastoin. Nyt pihistelen ja kitsastelen silloinkin, kun olisi ihan fiksua hankkia jotain uutta.

Kynnys kuluttamiselle on noussut varkain korkeammaksi. Ostoimpulssit vaimenevat, kun niitä treenaa säntillisesti. Luulen, että vaikkapa tupakoinnista luopuminen tuntuu samalta: aluksi himottaa, mutta vähitellen mielihalun vastustaminen muuttuu helpommaksi.

En halua maalata itsestäni pyhimystä, sillä lakon jälkeen olen repsahtanut pari kertaa. Se tapahtuu poikkeuksetta verkkokaupoissa, joissa alennusvalot vilkkuvat ja ostaminen on tehty liian helpoksi: ”Klikkaa kolme kahden hinnalla.”

Nykyään verkko-ostoslaatikkoa kotiin raijatessa olo on kuitenkin jo valmiiksi krapulainen ja katuvainen. Ei näin.

Shoppailuun ei kannata jäädä koukkuun, mutta ei myöskään syyllisyyteen. Armollisuus on muotitermi, mutta sille on paikkansa. Vähemmän ehdoton asenne omiin kulutusvalintoihin kannattaa. Se ei tarkoita vastuun pakoilua, sillä jokaiselta vaaditaan kriittisyyttä. Jokaisella keskiluokkaisella suomalaisella on varaa ja velvollisuus luopua jostakin.

Minun tapauksessani se tarkoittaa asennemuutosta. Minun ei tarvitse luopua rakkaudestani vaatteisiin. Vaatteet ovat ihania ja kertovat kantajastaan. Minun tarvitsee vain muistaa, millaisia vaatteita ihailen eniten: juuri halpaketjusta kipaistuja bulkkirättejä vai sellaisia, joilla on tarina ja säikeissään ommelkaupalla muistoja? Vinkki: en ensimmäisiä.

Tämä ajatus soveltuu moniin muihinkin hyödykkeisiin kulutuskeskeisessä kulttuurissamme. Tavaroitaan saa rakastaa, kunhan niitä muistaa vaalia.

Silloin ei tule kerskuttua aina uusimmalla uudella, vaan aarteidensa pitkällä iällä.

Minun tapauksessani kunnian saa musta luottomekko, jota olen käyttänyt juhlissa sujuvasti jo kuusitoista vuotta. Aion käyttää sitä ainakin kuusitoista vuotta lisää.