Henrika jäi jumiin ranskalaiseen linnaan – se muutti hänen elämänsä

Ihan överi. Niin Henrika de Kermadec kuvailee kultaista sinettisormusta, joka koristaa hänen vasenta nimetöntään.

”Jouduin kirjaa kirjoittaessani ottamaan sormuksen pois, kun se oli niin painava, että tuli sormi kipeäksi”, Henrika vitsailee.

Sormus ja sukunimi vihjaavat, että Henrikalla on jotain tekemistä aatelisten kanssa.

Henrika de Kermadeciltä ilmestyy heinäkuun alussa esikoiskirja Säädytön. Teoksessa Henrika kertoo, kuinka hän lähti hetken mielijohteesta Ranskaan, tapasi aatelismiehen ja rakastui.

Ranskan aatelisto oli yhteiskuntaluokka, joka nautti historiassa erilaisista etuoikeuksista ja korkeasta asemasta. Enää virallista yhteiskuntaluokkaa ja lain suomia etuoikeuksia ei ole, mutta maata, mammonaa ja suhteita vanhoilta aatelissuvuilta löytyy yhä.

Eivätkä aateliset ole maasta mihinkään kadonneet. Ranskalaisten aatelisten oma yhdistys arvioi vuonna 2016, että maassa oli yhä noin 4 000 aatelisperhettä.

Ja yhteen sellaiseen perheeseen Henrika de Kermadec matkallaan tutustui.

Aatelinen ilmestyi remonttipölyn keskelle

Henrika tulee omien sanojensa mukaan ihan tavallisesta, kalapuikkoja syövästä suomalaisperheestä. Hän varttui Alavudella, kävi lukion Seinäjoella ja asui hetken Dublinissa, kunnes muutti Tampereelle. Siellä Henrika teki kulttuurialan töitä, opiskeli näyttelijäntyötä, laulunkirjoittamista ja ohjelmatuotantoa ja perusti drag-klubin.

Elämä oli omannäköistä. Mutta vuonna 2018 hän sai Suomesta tarpeekseen.

”Yhtenä yönä päätin vain, että lähden Ranskaan reissaamaan. Olen tehnyt elämässäni paljon asioita hetken mielijohteesta.”

Ensin tie vei Provenceen, jossa Henrika huomasi rakastuvansa maahan tulisesti. Matkan jälkeen hän myi Tampereen asunnon ja osti remonttikuntoisen mummonmökin Pohjanmaalta. Se oli yhden unelman täyttymys.

”Olen remontoinut paljon ja se on aina kiinnostanut minua. Mitä en osaa, sen opettelen.”

Loppuvuodesta 2019 Henrika suuntasi jälleen Ranskaan, tällä kertaa Bretagneen. Hän majoittui suomalaisnaisen luona. Asumisensa aikana de Kermadec lupasi maalata majoittajansa salin lattian.

Nainen tunsi lähistöltä aatelisperheen, joka asui linnassa.

Kun Henrikan remonttitaidot kantautuivat linnan isännän korviin, hän pyysi Henrikaa kunnostamaan yhden kylpyhuoneen pinnat.

”Minulla ei ole koulutusta arvorakennusten remontoinnista, joten oli vaikea uskoa, että he halusivat minut sinne. Mutta en epäröinyt hetkeäkään.”

Vielä tänä päivänäkään Henrikalle ei ole selvinnyt, miksi juuri hänet pyydettiin remontoimaan linnaa. Hän arvelee, että syynä oli paitsi yhteinen tuttava, myös ranskalaisten suurpiirteisyys.

”Ranskassa ei ole takeita, että remontoijat ilmestyvät paikalle. Ehkä he kokivat, että suomalaisen palkkaaminen oli varmempi vaihtoehto.”

Remonttipölyn keskellä hän tapasi tulevan puolisonsa, linnan isännän pojan. Kun suhde lähti kehittymään, Henrika ajatteli, että romanssi jäisi lyhyeksi.

Sitten koronavirus alkoi levitä Euroopassa, ja Ranskassakin perheet eristäytyivät koteihinsa. Henrika oli jumissa linnassa.

”Koronasulun piti kestää kaksi viikkoa, mutta se kesti kaksi kuukautta.”

Kepeästä romanssista tuli sinä aikana vakavaa. Kevään jälkeen pariskunta oli jo kihloissa. Vuoden päästä ensitapaamisesta he menivät naimisiin.

Morsiamen lähipiiri ei ollut uskoa tapahtumia.

”Olin aina sanonut, etten mene naimisiin.”

Sulhasen puolelta taas oli aluksi ennakkoluuloja. Sittemmin Henrika on kokenut tulleensa hyväksytyksi perheeseen.

Ulkopuolisuuden tunne liimasi yhteen

Kirjaksi Henrikan tarina alkoi jalostua, koska hänellä on huono muisti.

”Aluksi kirjoitin vain itseäni varten, että muistaisin, miten asiat suurin piirtein menivät.”

Kun kirjasta tuli julkaistava projekti, hän kävi aluksi paljon keskusteluja puolisonsa kanssa siitä, mistä voi kirjoittaa ja miten. Aatelissuku haluaa varjella yksityisyyttään. Siksi kirjan henkilöt on nimetty erilaisilla titteleillä, eikä heidän oikeita etunimiään kerrota.

Henrika on myös ottanut luovia vapauksia.

”Tämä ei ole dokumentti. Olen esimerkiksi muuttanut joitain yksityiskohtia.”

Mutta vaikka kyseessä on kertomus, se perustuu Henrika omaan elämään. Päähenkilö on hän itse.

”Nauran itselleni aika paljon siinä kirjassa. Olen sosiaalisesti kömpelö ja se aiheutti linnassa ristiriitoja. En esimerkiksi osannut illallispöydän etikettiä, vaikka sitä minulta odotettiin.”

Nykyään moni asia menee sen piikkiin, että on outo suomalainen. Sen avulla Henrika kertoo päässeensä monesta pinteestä.

Sitä paitsi aviomiehessä Henrikaa viehätti se, että hän tuntui olevan yhtä kömpelö.

”Huomasimme ulkopuolisuuden tunteen toisissamme aika nopeasti. Se liimasi meidät yhteen.”

Kirjailija ajatteleekin, että hänen teoksensa voisi rohkaista juuri hänen kaltaisiaan.

”Vaikka kokisi ulkopuolisuutta, voi tehdä spontaaneja asioita ja selviytyä. Ettei jumiutuisi rooleihin, joita ympäristö on asettanut.”

Kotini on remonttikohteeni

Vaikka aatelisilla ei ole enää Ranskassa lain suomia etuoikeuksia, Henrika huomasi, että nimellä on edelleen jossain määrin väliä.

”Väitän, että saatamme saada esimerkiksi paremman pöydän ravintolassa sukunimen perusteella.”

Entä kokeeko Henrika olevansa nyt aatelinen?

”En”, hän vastaa ja nauraa päälle.

”Ei tarvitse kutsua kreivittäreksi.”

Ennen aatelissukuun tutustumista Henrikan ajatukset eurooppalaisista aatelisista olivat pitkälti romantisoituja mielikuvia kirjoista ja elokuvista.

”Linnassa minulla oli aluksi alempiarvoinen olo. Meni hetki tajuta, että he pitävät minua kyllä vertaisenaan.”

Vaikka pariskunnan tarina alkoi linnasta, sellaisessa he eivät enää elä. Pariskunta asuu osan vuodesta erillään, osan Suomessa Henrikan mummonmökissä ja osan Ranskan-talossaan. Talo on viinitilojen keskellä maaseudun rauhassa.

Arjessaan de Kermadec työstää taideprojektejaan, viimeksi kirjaansa apurahalla. Puoliso työskentelee maineikkaalla viinitilalla, jossa tuotetaan arvoviinejä. Ranskan talo on jälleen remonttikohde, joka ehti olla 13 vuotta tyhjillään ennen kuin de Kermadecit ostivat sen.

”Siellä asui lepakoita ja niiden ulostetta oli kaikkialla. Oven alla oli rako, josta tuuli kävi sisään”, Henrika kuvailee.

Pikkuhiljaa pariskunta on remontoinut taloa asuttavaan kuntoon, vaikka esimerkiksi sisäpinnoissa riittää vielä tehtävää.

Pohjanmaan mummonmökki sen sijaan alkaa olla remontoitu. Toki kahdelle se tuntuu käyvän välillä ahtaaksi.

Mutta mitä hänen puolisonsa ajattelee Suomesta?

”Hän on ihastunut metsässä elämiseen, opetellut marjastamaan, sienestämään ja kalastamaan. Välillä tuntuu, että hän on suomalaisempi kuin minä”, de Kermadec sanoo.

Säädytön-kirja ilmestyy 1.7.2025