Leena Lehtolaisen koti on täynnä ilveksiä – kurkista kirjailijan persoonalliseen hirsitaloon
Leena Lehtolainen asuu metsän ympäröimässä talossa, jonka pihalla kulkee ilveksiä, kirjailijan voimaeläimiä. Yhden kerran häntä on kotona pelottanut.
Säpsähdys on taattu, kun katse osuu Leena Lehtolaisen olohuoneessa tassuttelevaan Ilvekseen. Eihän se ole oikea ilves, vaan taiteilija Riikka Helmisen metallinpalasista yhteen hitsaama veistos, mutta hurja se on. Silmätkin ovat hätkähdyttävän eläväiset.
”Varoitus, se on tosi terävä. Ilves voi raapaista tosi pahasti”, Leena sanoo, eikä voi olla hymyilemättä.
Leena Lehtolaisen puoliso Mikko Lensu hankki veistoksen salaa näyttelystä, jonka avajaisissa he olivat. Leena haltioitui, kun hän näki ilvesteoksen, mutta pettyi huomatessaan, että teos oli jo myyty. Vieressä seisonut kirjailijakollega Laura Lindstedt paljasti, että Mikko sen oli ostanut.
Leenan ja Mikon kodissa on muitakin ilvesaiheisia taideteoksia, ja lisäksi vuoteen jalkopäässä lötköttelee melkoinen ilvespehmojen kokoelma. Isoon taloon mahtuu myös pari ihka elävää kotikissaa, Hönde ja Magnus, jotka pysyttelevät mieluiten poissa vieraiden jaloista, toki tilannetta etäältä tarkkaillen.
Olohuoneen ilves on taiteilija Riikka Helmisen metallinpalasista hitsaama veistos. Leena Lehtolainen ihastui siihen näyttelyssä tietämättä, että hänen puolisonsa oli jo ostanut teoksen salaa.
Miksi juuri ilves?
Leenan perhe on asunut läntisellä Uudellamaalla Inkoon perukoilla yli 20 vuotta. Alun perin kesämökiksi 1970-luvulla rakennettua hirsitaloa on myöhemmin laajennettu, ja nykyisellään se kätkeytyy jännästi sitä ympäröivän puuston keskelle. Ei ihme, että näissä maisemissa liikkuu tupsukorvia. Miksi juuri ilves?
”Koska se on Suomen ainoa luonnossa elävä kissapeto. Kissoja ei voi komentaa, sillä ne tekevät, mitä haluavat. Minusta tuntuu, että ilves on nähnyt minut luonnossa monta kertaa ennen kuin minä olen onnistunut näkemään sen, ja ensi kerta tapahtui juuri täällä. Olin ajamassa kotiin kampaajalta, kun näin hiekkatiellä ilveksen, jota luulin ensin kauriiksi, mutta ilveshän se oli. Sitten huomasin, että tien toisella puolella odottaa sen pentu. Emo tuijotti minua suoraan silmiin ja sanoin sille, etten halua teille mitään pahaa. En unohda emon katsetta ikinä.”
Kodin olohuoneessa on päivälläkin vähän hämärää, koska hirret ovat tummia. Pitkän pitkä sohva on toista maata, se on hurmaavan tummanpunainen. Kalusteen toisessa päässä on Leenan lukusoppi ja toisessa puolison. Ne eivät suinkaan ole ainoat lukusopet, koska tässä kodissa luetaan kaiken aikaa, kaikkina päivinä ja aamusta iltaan. Ja myös kirjoitetaan. Tänä syksynä juhlitaan 62-vuotiaan Leenan 50-vuotista kirjailijanuraa ja uutta Maria Kallio -dekkaria, Lähtölaukausta.
Pitkän punaisen sohvan toisessa päässä on Leenan lukupaikka ja toisessa puolison. Kirjoja luetaan tässä kodissa päivittäin, mutta myös kirjoitetaan.
Kiiltävänpunaisessa keittiössä valmistuu ruokaa myös lähimetsien antimista. Leena Lehtolaiselle on tärkeää tietää, mistä raaka-aineet tulevat. Hunaja hankitaan naapurilta ja riista hieman kauempaa.
”Lukeminen on tehnyt minusta kirjailijan, ja maailman hahmottaminen sanojen kautta on minulle luonnollista”, Leena sanoo.
Punaista on sohvan lisäksi kotona muuallakin, jopa nykyinen keittiö on paitsi iso myös punainen, oikein kiiltävän punainen. Leena laittaa paljon ruokaa, ja välillä hän siirtyykin kyökin puolelle putsaamaan lähimetsistä poimimiaan suppilovahveroita ilta-ateriaa varten. Perhe suosii sekä itse kerättyjä että lähellä tuotettuja raaka-aineita. Hunajaa saa naapurilta, riistaa vähän kauempaa. On tärkeää tietää, mistä mikin pöytään tulee.
”Meillä ruoka ei ole kasvotonta, vaan sillä on tuottajansa kasvot.”
Koti merkitsee Leenalle paljon muutakin kuin sen, mitä seinien sisällä on.
”Luonto on minulle toinen koti, ja olen yhtä lailla kotonani, kun kävelen katsomaan, joko sinivuokot tai kielot kukkivat, tai joko kantarellit ovat nousseet maasta. Tai kun istun tuolla olohuoneen sohvalla, voin olla pitkiä aikoja tekemättä mitään ja tuijottaa, miten aurinko siivilöityy ruskaan valmistautuvien lehtien välistä. Vuodenaikojen vaihtelun voi havaita pelkästä valosta”, Leena kertoo.
Yhtä lailla hän nauttii muutaman kilometrin päässä olevasta Kopparnäsin virkistysalueesta. Kaikille avoimet ja saavutettavissa olevat luontoalueet ovat tärkeitä ihmisten hyvinvoinnille.
”Lukeminen on tehnyt minusta kirjailijan, ja maailman hahmottaminen sanojen kautta on minulle luonnollista.”
Pimeässä nukkuu turvallisesti
Värisyttävän erityisiä hetkiä Leena on kokenut talvisin läheisillä viljapelloilla täydenkuun aikaan. Hän ei malttaisi mennä ollenkaan nukkumaan, vaan haluaisi ehkä vain vaellella oudossa, kiehtovassa valohämyssä.
”Toisaalta voin nukkua yöni rauhallisesti, koska meillä ei ole kaupunkien valosaastetta. En käytä edes herätyskelloa, ja annan itseni herätä silloin kun herään. Ehkä se johtuu siitä, että täällä vallitsee eräänlainen kiireettömyyden tunnelma. Ja kun on pimeää, on kunnolla pimeää, eikä pimeä pelota minua.”
Eikö sinua ole koskaan pelottanut kotona?
”Ei koskaan”, Leena sanoo, mutta joutuu hetken miettimään.
”Olen pelännyt kotona vain kerran. Luin silloin skotlantilaisen rikoskirjailijakollegan Val McDermidin sarjamurhaajaromaania.”
Leenan täytyy tarkistaa kirjan nimi, ja sitä varten hän lähtee laskeutumaan talon alakertaan. Se paljastuu varsinaiseksi lukutoukan aarrearkuksi. Talossa on kirjahyllyjä joka huoneessa, mutta alakerrassa on iso takkahuone, jonka seiniä kiertävät kirjat kymmenessä rivissä.
”Omistaminen ei kiinnosta minua, mutta kirjat ovat sellaisia, joita haluan omistaa.”
Yhdeltä hyllyltä löytyy helposti mainittu kirja, ja sen nimeksi paljastuu The Torment of Others, vapaasti suomeksi käännettynä Toisten piina. Leena lukee ääneen takakansitekstin, ja iho nousee kananlihalle. Vaihdamme puheenaihetta.
”Kun hämärä alkaa laskeutua, alkaa tuntua kotoisalta, mysig, vaikka se voi kuulostaa kliseiseltä. Me myös valaisemme silloin kotia kynttilöin ja takkatulen voimalla. Kun meillä oli taannoin pitkä sähkökatkos, kokkasin takassa poroa ja keitimme Trangialla perunoita.”
”En käytä edes herätyskelloa, ja annan itseni herätä silloin kun herään.”
Iloinen laattamies
Leena pohtii, että hänestä on ihanaa olla niin vanha, ettei tarvitse välittää mistään sisustustrendeistä, jos hän on niistä koskaan piitannutkaan. Erityisen iloissaan hän on putkiremontin yhteydessä uudistetusta kylpyhuoneesta, jossa ei ole yhtään valkoista, niin kuin ei missään muuallakaan tässä kodissa. Yksi kylpytilan seinistä on vihreää laattaa, loput vaaleanpunaista. Katto on maalattu kullanväriseksi.
”Laattamies oli iloinen, kun hän sai käyttää muita värejä kuin valkoista ja harmaata.”
Leena Lehtolainen on asunut puolisonsa Mikko Lensun kanssa Inkoon maaseudulla yli 20 vuotta. Metsän ympäröimässä kodissa vuodenaikojen vaihtelun huomaa jo valon muuttumisesta.
Tunnelma on niin raukea, että melkein unohtaa kodin olevan myös Leenan työpaikka. Työrauha on hänelle äärimmäisen tärkeää, ja siksi hänestä on hyvä, että talon ohitse kulkeva kylätie on rauhallinen. Jos sillä kulkisi tämän tästä autoja ja ihmisiä, Leena rupeaisi ehkä ajattelemaan liikaa heitä ja heidän elämiään.
”Rytmitän työntekoa lähtemällä puolen päivän aikaan ulos kävelylle, sauvakävelylle, hiihtämään tai sieneen, vuodenajasta riippuen. Monet kirjoihini päässeet ideat ovat syntyneet puutarhassa, kylätiellä, sienimetsässä tai meren rannassa. Kun ideoille antaa tilaa, niitä alkaa pulpahdella.”
Leena tuntee itsensä niin hyvin, että vaikka hän viihtyy erinomaisesti kotioloissa, joskus on lähdettävä pois, ehkä kauaskin. Hän on usean vuoden ajan vaihtanut keväisin maisemaa Toscanaan, josta hän on vuokrannut vanhan huvilan yläkertaa.
Mitkä muut asiat ovat tehneet sinut viime aikoina onnelliseksi?
”Tomaatinkannanpoistin. Eihän ruoanlaittoa rakastava ihminen voi olla ilman tomaatinkannanpoistinta. Edellinen meni valitettavasti rikki, ja sain juuri paketissa uuden.”
”Monet kirjoihini päässeet ideat ovat syntyneet puutarhassa, kylätiellä, sienimetsässä tai meren rannassa. Kun ideoille antaa tilaa, niitä alkaa pulpahdella”, Leena Lehtolainen sanoo.
