Sami Sykkö: Aloin kaivata joulua vasta, kun se minulta vietiin

Joulu on kulman takana, ja viimeistään nyt meistä moni pohtii, missä ja kenen kanssa juhlaa viettäisi. Joulu kun ei ole tavallinen juhla, vaan siihen liittyy poikkeuksellisen paljon odotuksia ja sanattomia sopimuksia, perheitä ja perinteitä.

Ja onhan jouluja monenlaisia. Minä sain kokea jo nuorena, miltä tuntuu yksinäinen joulu.

Olin 19-vuotias ja ensimmäistä päivää töissä itävaltalaisessa alppihotellissa. Oli aatonaatto, ja yhtäkkiä minut valtasi kauhu. Olin varma, että saisin potkut – jouluaattona!

Heti ensimmäisenä päivänä nimittäin paljastui, että vaikka puhuin saksaa melko sujuvasti, en ymmärtänyt, mitä itävaltalaiset hotellin asukkaat tai pomot puhuivat. Alppialueen murre oli todella vahva.

Yritin kirjata paperille asiakkaiden ruokatilauksia ja selittää niitä kokeille, mutta kun vein pöytiin annoksia, kävi ilmi, etteivät asiakkaat suinkaan olleet niitä tilanneet. Ups!

Seuraavana päivänä oli jouluaatto. Kamala tilanne: tietenkin minut passitetaan kotiin juuri aattona, jolloin en enää pääsisi lentämään Suomeen, vaan joutuisin viettämään joulun yksin lentokentällä.

En muista olleeni koskaan yksinäinen, mutta sinä jouluna olin. En saanut potkuja, mutta kun katsoin aattoiltana ikkunoista avautuvaa uljasta tirolilaista alppimaisemaa, tunsin itseni surkeaksi. Pomo oli ikävä tyyppi, ja koti niin kaukana Alppien takana.

Seuraavan joulun vietin laivastossa. Taas joulu ilman perhettä, mutta aattoiltana saatoin sentään katsella Suomenlinnassa laiturissa seisseen miinalaiva Pohjanmaan kannelta Helsingin horisonttia.

Kolmannen joulun olin töissä tarjoilijana amerikkalaisella risteilyaluksella. Risteilijän joulu oli mahtipontinen, ja laiva oli kuorrutettu kuusilla, seppeleillä, pukeilla ja puuhevosilla. Tunnelmaa ja koristeita oli yllin kyllin.

Silti Atlantin toisella puolella otti koville. Jouluaattona rantauduimme Karibianmerellä sijaitsevalle Aruban saarelle, ja halusin soittaa kotiin. Löysin hiekkarannalta puhelinkioskin (se oli aikaa ennen kännyköitä ja internettiä), ja soitin Suomeen vastapuhelun (ensin piti varmistaa, että vastaanottoja suostui sen maksamaan).

Kun äitini vastasi puhelimeen, perheeni ja läheisimmät sukulaiseni olivat juuri istumassa joulupöytään. Kuulin pienen sisareni iloisen äänen ja kaikki huutelivat puhelimeen hyvänjoulun toivotuksia.

Aloin nyyhkiä. Joulu. Nyyh. Kaukana. Nyyh. Kotoa.

En ollut mitenkään jouluihminen, mutta siinä arubalaisessa puhelinkopissa meidän perheemme ihan tavallinen joulu muuttui taianomaiseksi. Äidin laatikot, kalat, jopa se kamala sillirosolli. Eikä laivan muuten henkilökunnan herkullisessa joulubuffetissa tarjottu edes kinkkua.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin alan valmistautua siihen, etteivät vanhemmat elä ikuisesti, ja yksinäisiä jouluja saattaa olla edessä. Ehkä siitä on apua, että sain harjoitella niitä jo nuorena, ja onhan maailmakin muuttunut. Yhä useampi viettää joulun ystävien kanssa, tai yksin – vaikkapa jossain Euroopan kaupungissa.

Mutta yksin eläviä on nykyisin paljon, ja viime vuosina on keskusteltu aiempaa enemmän siitä, ja kuinka jokainen voi valita omanlaisensa joulun.

Pitkään Lontoossa asunut suomalainen kaverini on jo muutamana jouluna käynyt jakamassa hyväntekeväisyyteen annettuja lahjapaketteja yksinäisille ja köyhille. Hän sanoo, että siitä tulee tosi hyvä joulumieli – antajalle ja saajalle.

Pakettipojan hommassa voisi olla ajatusta minullekin – sitten kun koittaa taas yksinäinen joulu.