Sami Sykkö teki paheksutun muotilehden kannen – Silti se menestyi

Hyvä lukija, pyydän suostumustasi ennen kuin alat lukea tätä kolumnia. Tässä kirjoituksessa pyritään luomaan turvallinen tila kaikille, myös kirjoittajalle. Sisältövaroituskin lienee paikallaan, onhan aihe tulenarka: paino. Silti painosta pitää puhua, nimenomaan nyt.

Suomessa on alkanut pimeä aika. Valo karkaa horisonttiin, kansa talsii synkkenevässä maisemassa – ja oireilee. Masennumme, väsymme, ärrymme ja vaivumme horrokseen.

Yhdessä suhteessa kuitenkin aktivoidumme: tulee nälkä, makea maistuu ja paino nousee. Ja jos lihomme liikaa, tulee diabetesta sekä sydän- ja verisuonitauteja, mahdollisesti syöpääkin. Kun sairauksia sitten hoidetaan, olemme taakka kansantaloudelle.

Uutiset kertovat, että Suomen kansa on lihavampaa kuin koskaan. Joka neljäs suomalainen on lihava, ja vuonna 2022 olimme Euroopan kolmanneksi lihavin maa.

Ei elämä tosin ole kevyttä silloinkaan, kun syömme liian vähän tai liian terveellisesti. Saatamme sairastua ano- tai ortoreksiaan, bulimiasta puhumattakaan. Ja taas on psyyke ja terveydenhoidon budjetit kovilla.

Syömme sitten liikaa tai liian vähän, muut ihmiset tuijottavat ja kommentoivat ulkonäköämme.

Olin äskettäin kuuntelemassa luentoa siitä, miten painosta voi ja saa puhua. Katsomossa istui pelkästään naisia – ja minä. Puhuja oli erikoistunut syömishäiriöihin. Heti aluksi hän kysyi, minkä ikäisiä olimme, kun tulimme tietoiseksi siitä, millainen kehon tulee olla. Entä mistä kehonkuva tuli?

Puhuja itse oli kirjoittanut 11-vuotiaana päiväkirjaan, että pitää laihduttaa.

Itse muistan ajatelleeni asiaa ensi kerran suunnilleen samanikäisenä. Olin taitoluistelija, eikä ainakaan pojille puhuttu painosta. Silti luisteluseuran perustajan ilmestyttyä jään reunalle ryhdistin pientä vartaloani ja vedin vatsaa hieman sisään.

Samoihin aikoihin aloin työskennellä lapsimallina, ja studiolla pyöri paljon ihannevartaloita. Tuohon aikaan, 1980-luvun puolivälissä, ihannevartalo oli sporttinen, sillä muotinäytöksissä oli tanssikoreografiat.

Laihuudesta puhuttiin paljon. Koko nuoruuteni ajan mediaa ja varsinkin muotilehtiä syytettiin vääränlaisen vartalokuvan luomisesta. Ja olihan niissä vikaa. Lehdet pullistelivat laihdutusvinkkejä. Eräs tuttu saksalainen miesmalli kertoi, että kun samaan aikaan piti olla laiha mutta lihaksikas, hän paloi kuntosalilla painoja nostellessaan ja liian vähän syödessään loppuun. Keho ei kestänyt, kun se ei saanut polttoainetta.

Törmäsin toden teolla paino-ongelmaan, kun aloitin Gloria-lehden päätoimittajana vuonna 2010. Yritin kaikin keinoin välttää sitä, etteivät lehden muoti- tai kansikuvat edistäisi laihuuden ihannointia. Ja kun sitten kerran kanteen pääsi kuva, jossa värikkäisiin vaatteisiin puetulla kauniilla mallilla näytti olevan hyvin hoikat kädet, jouduin heti pomon puhutteluun.

Ja silti juuri tuo kansi myi muistini mukaan paremmin kuin mikään muu sinä vuonna. Miksi, mietin yhä.

Nykyisin puhutaan kehorauhasta. Ammattilaiset sanovat, että meitä vaivaa lihavuusfobia. Eikä painosta kuulemma pidä ylipäätään puhua. Että kyllä lihava tietää, että hän on lihava ja että siitä on hänelle haittaa.

Silti painopuhe ei ole kadonnut mihinkään. Ketä siis nykyisin voi syyttää siitä, jos nuoret sairastuvat syömishäiriöihin? Ei sormi sojota enää ainakaan naisten- ja muotilehtien suuntaan, sillä eiväthän nuoret niitä juuri lue?

Somessa he sen sijaan ovat. Ja kun jokainen meistä on vaikuttaja ja oman elämänsä sometähti, vastuu taitaa – ikävä kyllä – olla meillä kaikilla.

Mutta on voittajiakin! Ilmiöstä hyötyvät kaikki ne, jotka myyvät meille laihuutta – tai lihottavia ruokia.

Molemmat ovat hemmetin hyviä bisneksiä, sillä asiakkaat eivät ole ihan heti loppumassa. Laihduttajat lihovat ja lihavat laihtuvat. Samaan aikaan elintarviketeollisuus ja kaupat käärivät rahaa kevyttuotteista, liikunta- ja hyvinvointibisnes erilaisista jumpista ja laihdutusohjeista.

Ja nyt koko maailma tuntuu innostuneen laihdutuslääkkeistä. Kun laihuuden voi hankkia pillerillä, miten käy kehorauhan?

Entä mitä tällaisen tavallisen tallaajan pitäisi ajatella tästä kaikesta?

Koska minulla ei ole asiasta kyllin painavaa sanottavaa, turvaudun edesmenneeseen Aira Samuliniin.

Kun 94-vuotiaana kuolleelta tanssinopettaja ja muotialan moniottelija Samulinilta kysyttiin hänen ulkonäkönsä salaisuutta – Aira pysyi samoissa mitoissa läpi elämänsä –, hän vastasi, että hänellä on kaksi salaista asetta: kokovartalopeili ja henkilövaaka.

Itse uskon housunvyötäröindeksiin. Jos housu alkaa kiristää, minä kevennän.

Strategia on toiminut hyvin, vaikka olen viime aikoina joutunut muutaman kerran turvautumaan ammattiapuun. Kun housut ovat kutistuneet kaapissa, olen ottanut ne kainaloon ja kiikuttanut ompelijalle.

Mutta uusista mitoistani tai painokäsityksistäni en syytä muita. Minun tapauksessani syyllinen löytyy peilistä.