Luin 1930-luvun Kätilölehtiä Kansalliskirjaston hienosta digitaalisesta arkistosta ja löysin pienen artikkelin, jossa kerrottiin Helsinkiin vuonna 1936 perustetusta Äidinmaitokeskuksesta.
Artikkelissa tohtori Toivo Salmi kuvailee, kuinka keskus perustettiin professori Arvo Ylpön aloitteesta Mannerheimin Lastensuojeluliiton myöntämällä 4000 markan peruspääomalla. Rahasummalla hankittiin pulloja ja muita tarvikkeita sekä polkupyörä.
Keskuksen työntekijät noutivat pyörällä kodeista äitien lypsämät maidot, jotka sitten keskuksessa sterilisoitiin, pullotettiin ja jaettiin tarvitseville. Maidon noutajat myös antoivat neuvontaa lastenhoidossa ja valvoivat luovuttajakotien hygieenisiä oloja.
Pyöräilystä kehittyi 1900-luvun alussa edullinen ja nopea keino liikkua kaupungeissa ja maaseudullakin. 1930-luvun Suomessa sanomalehdissä mainostettiin polkupyöriä niin miehille kuin naisillekin, ja erikseen mainittiin myös turisti- sekä tavarapyörät, joilla vaikkapa äidinmaitopullojen kuljetus kävi kätevästi. Reklaameissa luvattiin myös liikkumisen ketteryyttä ylämäissä ja huomattaviakin vauhteja tasamaalla.
Arkista polkupyörää pidetäänkin yhtenä 1900-luvun keskeisistä yhteiskunnan kehityksen välineistä. Sitä mukaa kun maaseudulle rakennettiin teitä, nuoret alkoivat kulkea pyörillä tansseissa ja muissa riennoissa. Näin alkoivat suljetut geenipoolit sekoittua, kun pareja muodostui muidenkin kuin oman kylän väen kesken. Terveyssisaret ja muut valistajat saattoivat helpommin kulkea kaukaisimpiinkin paikkoihin levittämään tietoa ja uusia ajatuksia.
Naisten itsenäistymisen välineenä polkupyörä on ollut aivan keskeisessä asemassa.
Naisten itsenäistymisen välineenä polkupyörä on ollut aivan keskeisessä asemassa. Se antoi mahdollisuuden siirtyä työpaikalle tai harrastuksiin omin neuvoin ja mahdollisti vapaan liikkumisen sielläkin, missä julkista liikennettä ei ollut.
Pyöräilyyn tarvittiin käytännölliset vaatteet, ja siten polkupyörän tulo yksinkertaisti naisten muotia. Lapsuudessani 1960–1970-luvuilla naistenpyörissä oli vielä vakiovarusteena takapyörän yläosassa hameverkko, mutta housuasu oli jo valtavirtaistumassa.
Omalle 1910-luvulla syntyneelle isoäidilleni punainen polkupyörä oli paitsi ajoneuvo myös itsenäisyyden symboli. Hän viiletti sillä kovaa vauhtia kesämajalleen ja kuljetti pyöränsarveen ripustetussa kassissa palstalta kotiin kukkia, perunoita ja marjoja. Pyöräilystä luopuminen vanhuudenheikkouden vuoksi oli hänelle yhtä kova paikka kuin intohimoiselle autoilijalle ajokortin menetys.
Ajattelin kaikkia historian pyöräileviä naisia, kun kunnostutin tänä kesänä tyttäreni nuoruusajokin, mustavalkoisen menopelin, ja lahjoitin sen Ukrainasta Helsinkiin tulleelle K:lle. Hän asui naapurissani ja kävi töissä päivittäin.
Vaikka vallassani ei ollut taata K:lle nopeaa paluuta kotiin, toivon, että kun hän viiletteli pyörällä samoja katuja kuin Äidinmaitokeskuksen neuvojat kauan sitten, hän koki vauhdin riemua ja lupauksen vapaudesta.
