Sinä vuonna kun erosin, ystävät sanoivat, että voisin tulla heille viettämään joulua. Kieltäydyin kohteliaasti; yksinäisyys oli silloin tavoiteltu tila, se antoi mahdollisuuden hengähtää ja latautua.
Tänä vuonna yksinäiset hetket ovat olleet raskaita. Olen menettänyt lähiomaisen ja ystävän. Syksyn aika oli tummaa ja hitaasti virtaavaa. Sureminen tarkoittaa lopullisuuden hyväksymistä, eikä se voi tapahtua kuin pala palalta. On vaikea uskoa kuolleeksi ihminen, joka yhä elää ja kulkee mukana.
Surun voima on tehnyt selväksi avun tarpeen. Kun kuolema on vienyt mukanaan ystävän rinnalta, suhde eläviin tulee sitäkin intensiivisemmäksi. Eletään, nähdään, ollaan. Ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä eikä edes välttämättä puhua.
Pois mennyt ystäväni osasi olla läsnä niinä hetkinä, kun kohdattiin. Hänen muistokseen koetan yhä useammin itsekin olla hiljaa ja kuulla. Kun en ymmärrä elämän suurimmasta salaisuudesta juuri mitään, mikä olen neuvomaan ketään muissakaan asioissa? Se on tämän elämänvaiheen suurin läksy.
Menetykset hierovat ja jynssäävät meistä varmuutta pois. Suru tekee tietäväisestä keski-ikäisestäkin uudelleen kyselyikäisen. Mikä tämä tunne on? Miksi me kuolemme? Keitä me olemme? Mihin kuolleet menevät? Erona lapsuuteen on se, että varmoja vastauksia ja nimiä asioille ei tule kukaan antamaan.
Kun askartelee isojen elämänkysymysten äärellä, tuntee itsensä neuvottomaksi. Eikä yksinäisyys välttämättä silloin ole hyvää ja voimia kasvattavaa. Surua ei voi väistää heittäytymällä humuun ja sumuun, suru jaksaa odottaa kyllä ja vaatia kohtaamistaan. Mutta suremista ei myöskään voi kalenteroida eikä päättää hoitaa alta pois. Se tulee, kun tahtoo, ja ottaa aikansa.
Surun kanssa kuljetaan tuntemattomassa maastossa. Syksyn pimeinä aikoina ystävät ovat puiden oksilla riippuvia lyhtyjä, joiden avulla voi suunnistaa kylmästä lämpöön, asumattomilta seuduilta toisten ihmisten pariin.
Suru jaksaa odottaa kyllä ja vaatia kohtaamistaan.
Yhtenä syksyisenä lauantaina teimme tyttären kummitädin kanssa kaalikääryleitä. Olemme tunteneet kauan ja puhuneet monet elämän asiat. Nyt taisimme enemmän vaieta. Mukana oli edesmenneitä ja ikävöityjä niin hänen kuin minunkin elämästäni. Keitetyt kaalinlehdet taipuivat täytteen ympärille, kääryleistä tuli täydellisiä, ne paistettiin, valeltiin, syötiin.
Tänä vuonna menetin myös äitini. Vanhemman kuolema on jollain tapaa kirjoitettu biologiseen koodiimme. Se sattuu kovasti mutta se myös kuuluu asiaan. Lapsen ja vanhemman suhteeseen on kirjoitettu paljon väistämätöntä, ystävyyteen kuuluu valinta. Ystävän kuolema on osittain myös oma kuolemamme.
En enää aivan tunnista sitä ihmistä, joka olin surujen takaisena aikana. En muista millaista on, kun toivoo yksinäisyyttä. Nyt ymmärrän että ystävän kutsu joulunviettoon voi tarkoittaa: tule, me kannattelemme sinua. Sinä saat olla meidän turvassamme.
