”Suun voi avata, vaikka sydän hakkaa ja kädet tärisevät” – Jani Toivola kertoo, miten pelko on auttanut häntä eteenpäin

”Minulle pelko on osa rohkeutta. Minut voi nähdä ulkopuolelta rohkeana tienraivaajana, mutta olen arka ja pelokas ihminen. Ainoa ulospääsy pelosta on uskallus mennä sen läpi. Ymmärsin tämän lapsena, kun olin erilainen ja siksi koulukiusattu.

Sydän voi hakata ja kädet täristä, mutta silti voi uskaltaa avata suunsa ja vaatia oikeutta olla olemassa kuten kaikki muutkin.

Elämäni merkittävimmät käänteet ovat tapahtuneet, kun olen kohdannut pelkojani. Pelon kautta minulle on avautunut tilaa ja kaipaamiani mahdollisuuksia.

”Vaikeneminen on helppo valinta, kun keskusteluun osallistuminen pelottaa.”

Vaikeneminen on helppo valinta, kun keskusteluun osallistuminen pelottaa, mutta tässä ajassa meillä ei ole varaa olla hiljaa. Jos itselle tärkeät arvot joutuvat tallotuiksi tai ihmisiä kohdellaan tavalla, johon ei usko, on avattava suu.”

”Kukaan meistä ei voi tunnistaa tai löytää itseään tyhjyydessä, vaan siihen tarvitaan peilejä. Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomessa tummaihoiselle ei löytynyt yhteiskunnasta peilejä, joiden kautta olisin nähnyt itseni ja kokenut olevani osa yhteisöä.

On hyvä pohtia minkälaista olisi elää, jos ei koskaan näkisi itseään muissa: sanomalehdissä tai televisiossa ei annettaisi ääntä näköisillesi ihmisille, tai edustamaasi näkökulmaa ei tuotaisi esille. Peileillä on valtava merkitys.

Peilien puute on sama kuin hiljaisuus. Rasismia ja syrjintää kokeneet ihmiset sanovat hiljaisuuden olevan sanoja ja tekoja satuttavampaa. Hiljaisuudessa kasvaminen jättää näköalattomaksi ja eniten yksin, kun kukaan ei puolusta tai puutu.

Peili voi olla myös sitä, että sen erilaisuus avaa minussa jotain uutta.”

”Tämä aika on monin tavoin haastavaa ja vaatii meiltä kykyä asettua toinen toistemme asemaan.

Empatia on tärkeä työkalu siltojen rakentamisessa, sillä me kaikki elämme erilaisissa todellisuuksissa, eivätkä tilanteet näyttäydy meille samanlaisina.

Miten helposti käykään niin, että neuvotaan muita oman kokemuksen kautta, vaikka pitäisi enemmän vain kuunnella ja ottaa vastaan.

Kyky empatiaan ei saa johtaa ovimattona olemiseen tai omien rajojen ylittämiseen.

Opin politiikassa sen, että asiat eivät mene eteenpäin, jos ei pysty yhteistyöhön. Kyky empatiaan ei saa johtaa ovimattona olemiseen tai omien rajojen ylittämiseen. Yhteisiä nimittäjiä löytyy jokaisen kanssa, vaikka arvomaailma olisi erilainen.”

”Minulle tummana suomalaisena vallan vastuu korostuu, eikä se saisi jäädä poliittisen valtataistelun jalkoihin.

Jos ajattelen yhteiskunnan keskusteluilmapiiriä, valtaapitävät ovat epäonnistuneet puhumaan niille, jotka kokevat Suomessa rasismia ja syrjintää.

Kuka auttaa meitä palauttamaan luottamuksen siihen valtaan tai niihin ihmisiin, jotka ovat sanoneet todella loukkaavia asioita? Meille se näyttää siltä, että rumimpia puhunut saa jäädä pöytään ja me jäämme ulkopuolelle.

Jos puhumme eriarvoisuudesta, on tärkeää tuoda näkyväksi se ryhmä, kenen asemasta, alistamisesta tai sortamisesta puhutaan. Valta etäännyttää, eivätkä kaukaa lausutut faktat ole kosketuksissa ihmisiin.”

”Uudessa sukupolvessa on aina toivo, ja näen sen myös omassa elämässäni. Me kannamme kansakuntana tiettyä puhumattomuuden taakkaa, mutta vaikeneminen ei ole vaihtoehto.

Olen ymmärtänyt tämän erityisesti tyttäreni kautta. Tuntuu järkyttävältä, että torjuisin hänen kysymyksensä tai pelkonsa puhumattomuudella.

Olen kiertänyt paljon kouluja ja uskallan sanoa, että uusi sukupolvi syntyy aina toiveikkaana. Teini-iän kynnyksellä nuoret alkavat peilata maailmaa, josta tulee signaaleja vahvimpien, äänekkäimpien tai enemmistöjen pärjäämisestä.

Hoemme liian itsestään selvästi, että lapset luovat paremman tulevaisuuden, mutta eivät he elä tyhjiössä. Meidän on oltava peilejä uudelle.

Toivo ei pysy hengissä uudessa sukupolvessa itsekseen, vaan se vaatii ympäristön, joka kantaa samaa muutosta.”