Yläkoululaisia ohjaava Veera Ikonen: "Mikään ei ehkäise eriarvoistumista yhtä hyvin kuin kasvokkaiset kohtaamiset"

Nuoruudessani uskottiin, että kaikki menee hyvin, kunhan nuori vain saa koulutuksen ja työn. Nykynuoret näkevät arjessaan, ettei se pidä paikkaansa. On pandemiaa, sotaa ja ilmastokriisiä. Siinä ilmapiirissä tulevaisuudenusko voi olla koetuksella.

Jos nuoret voivat huonosti, tulevaisuus voi huonosti. Nuo viisaat sanat lausui järvenpääläinen 14-vuotias Emilia. Ajatuksen voi kääntää myös toisinpäin: jos tulevaisuus voi huonosti, nuoret voivat huonosti. Mikään ei vahvista nuoren tulevaisuususkoa niin kuin kokemus siitä, että voi itse tehdä asioille jotain ja vaikuttaa positiivisesti maailmaan yhdessä muiden kanssa. Tulevaisuus tehdään nyt.

Rohkeus on sitä, että uskallamme kohdata keskeneräisyytemme ja paljastaa sen toisille ihmisille. Se on myös sitä, että olemme sinut oman haavoittuvuutemme kanssa.

Aikuisen tehtävä on luoda tilaa, jossa nuoret voivat olla rohkeita sellaisella tavalla, että he uskaltavat olla samalla haavoittuvaisia. Kun laskemme suojakuoremme, voimme saada vahvemman yhteyden toisiin ihmisiin.

Kun tunnistamme vahvuuksia toisissamme ja sanomme ne ääneen, annamme kaikille luvan loistaa ja olla keskeneräisiä samaan aikaan. Ja kun ihmisen annetaan loistaa, hän suo sen myös toisille.

Mikään ei ehkäise polarisaatiota, väärien mielikuvien syntymistä ja niiden heijastamista muihin paremmin kuin kasvokkaiset kohtaamiset. Kohtaamiset auttavat meitä ymmärtämään toistemme todellisuutta ja näkemään sen, että elämme hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Ne voivat myös saada aikaan halun ehkäistä eriarvoistumista yhteiskunnassamme.

Toimimme peruskouluissa, koska siellä tavoitamme koko tietyn ikäluokan. Se tarkoittaa sitä, että koulun jokainen kahdeksasluokkalainen saa kokemuksen siitä, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnassa. Sellaisen kokemuksen tuottaminen vahvistaa demokratiaa ja kannustaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myöhemminkin.

Jokainen teko, joka lisää myönteistä vuorovaikutusta ihmisten välillä, on rauhan teko. Rauha lähtee mikrotasolta. Me kaikki voimme tehdä pieniä rauhan tekoja joka päivä.

Työssäni kannustamme nuoria rakentamaan aktiivista rauhaa kotikaupungeissaan. Kun nuorten koko ikäluokka tekee jotakin oman yhteisönsä hyväksi, se vahvistaa yhteisön resilienssiä ja mahdollisuutta ratkaista ongelmia yhdessä. Kun nuoret kohtaavat eri ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, se tuottaa sosiaalista liimaa ihmisryhmien välille. Se taas ehkäisee sellaista ajattelumallia, jossa ihmiset jaetaan meihin ja muihin.

Yhteiskunnassamme on pitkään keskusteltu nuorten pahoinvoinnista ja mielenterveysongelmista. Usein mietitään, miten voimme tukea yksilöitä. Se on ehdottoman tärkeää, mutta ehkä ongelma ei kuitenkaan ole yksilöissä. Ehkä jokin mättää kulttuurissamme, koska niin moni ihminen voi huonosti.

Meillä nuoret, pikkulapset, vanhukset ja muut ihmisryhmät ovat ikään kuin omissa lokeroissaan, eivätkä he kohtaa toisiaan. Nuoret toivovat kohtaamisia ja yhteisöllisyyttä sukupolvien välille. Hyvinvointiamme vahvistaa se, jos koemme, että minua kaivataan ja tarvitaan johonkin minulle merkityksellisessä yhteisössä.

Yleensä meillä kaikilla tulee jossain kohtaa elämää hetki, jolloin pohdimme, mikä minun tehtäväni täällä on. Miksi olen? Mitä haluan tähän maailmaan tuoda? Millaisen jäljen itsestäni jätän? Millä on merkitystä?

Maailmanparannus voi kuulostaa hienolta ja juhlalliselta, mutta pohjimmiltaan se on sitä, miten me arjessa olemme ja mihin vaikutamme. Se on sitä, että pohdimme, mitä voin tehdä juuri tänään, että maailma olisi edes piirun verran enemmän sen kaltainen kuin toivoisin sen olevan – esimerkiksi reilumpi ja rakastavampi.