Merimiesravintola Salve: Seilorit eivät hylkää kantapaikkaansa

Seinillä on meri- ja laiva-aiheisia tauluja. On vanhasta Salvesta suurieleisesti kannettu laivakello. Katosta roikkuu laivojen

pienoismalleja – samanlaisia, joita merimiehet pitkillä matkoillaan tekivät ja lahjoittivat kirkoille.

Uudella paikalla syksystä asti toiminut ravintola Salve on vähän edellistä avarampi, mutta tuttua on sisustus, henkilökunta ja kanta-asiakkaat.

Eläköityneet merikapteenit Nalle Sjöman, Bo Jakobson, Dieter Müntzel ja Kari Wallin istuvat nurkassa pyöreän pöydän ääressä. Kaverit ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä, osa 1960-luvulta saakka. He ovat pitäneet yhtä asevelvollisuusaikana laivastossa, merillä, töissä Merenkulkulaitoksessa, Helsingin Laivanpäällikköyhdistyksessä, eläkeläisporukoissa ja Laivaston Gamlat -yhdistyksessä.

"Laivat yhdistävät", Sjöman selittää.

Myös Salve on yhdistävä tekijä. Täällä he ovat tavanneet vuosien kuluessa yhtenään. Esimerkiksi Merenkulkulaitoksen porukka kokoontuu edelleen Salveen joka kuukauden viimeinen torstai hernekeitolle ja pannukakulle.

Alkupäivistään saakka ravintola Salve on ollut merimiesten paikka. Kun ravin­tola perustettiin vuonna 1897, se oli vain kioskiluukku, josta sai ostaa ruokaa ja tupakkaa. Ruokaa ostivat etenkin me­rimiehet, joilla ei ollut maissa vaimoa ruokaa laittamassa.

Wallin muistaa käyneensä Salvessa ensi kerran vuonna 1957 seilatessaan Etelä-Amerikan-linjalla. Alaikäisenä hän pääsi sisään, kun sanoi menevänsä varamaan paikkaa laivan poosulle eli pursimiehelle.

Salve oli laivatyöläisille luonnollinen paikka: se sijaitsi satamassa, ja sieltä sai ruokaa ja juomaa. Mutta ennen kaikkea siellä oli seuraa. Salve oli laivatyttöjen kokoontumispaikka.

"He odottelivat miehiä meriltä kapakassa. Usein tytöt myös tulivat laivaan ja olivat niin kauan kuin oltiin Suomessa, vaikka päällikkö yritti estel­lä", Wallin kertoo.

Entisaikojen Salvea miehet muiste­levat hämyiseksi, hälyiseksi ja tupakan­savuiseksi. Merimiesten lisäksi siellä kävivät myös lähiseudun työläiset. Silakat olivat jo silloin maankuulut.

Salven kulta-ajaksi miehet sanovat 1950- ja 1960-lukujen vaihdetta, kun laivoja oli ensin viety sotakorvauksina pois ja sitten rakennettiin vauhdilla uusia. Merimiehiä oli paljon. Salvessa oli riehakasta ja hauskaa, kun vihdoin päästiin hetkeksi vapaalle.

Ovella oli portsarit, joten aivan kännipäissään sisään ei päässyt, mutta henkilökunta oli ymmärtäväistä. Ulos ei yleensä heitetty, ja tarvittaessa hoidet­tiin miehet taksilla takaisin laivaan.

"Ei me silloin niin siitä ruoasta välitetty, olut oli tärkeää. Se oli tapa rentoutua työn jälkeen", Sjöman sanoo.

Kun Sjöman, Müntzel, Jakobson ja Wallin nyt kerääntyvät Salven pöytään, he ottavat kantaa. Viime aikoina puheis­sa ovat olleet esimerkiksi eläkeläisten hupenevat edut ja Laivanpäällikköyhdistyksen sääntömuutokset.

Myös vanhat muistot ovat tärkeitä. Muisteltavaa riittää, sillä esimerkiksi miesporukan nestori Jakobson oli me­rillä jopa 43 vuotta.

Nyt pöydässä muistellaan säännös­telyaikaa, kun joka merimies säilytti sokeriannoksensa omassa kaapissaan. Muistoissa on myös suustaan häijy keittäjä Nälkä-Hilma, joka tarjosi yhdeksälle miehelle iltapalaksi pelkän lenkkimakkaran. Merillä keltanokat taas saatettiin lähettää etsimään myös Paraisten salmen avainta, jota ei tietysti ole olemassakaan.

Müntzelille tulee mieleen uudempi juttu Salvesta, vuodelta 2007.

"Olimme vaimon kanssa päiväl­lisellä, ja kuka istuu viereisessä pöy­dässä. Tuore maailmanmestari Kimi Räikkönen!" Müntzel sanoo.

Tieto Salven muutosta oli miehille järkytys, varsinkin kun ei tiedetty, minne uusi Salve perustetaan. Loppu­tulokseen he ovat kuitenkin tyyty­väisiä: tunnelma on saatu säilytettyä ja voissa paistetut silakatkin ovat ennallaan.

Nykyisin miehet viihtyvät Salvessa yleensä viikolla lounasaikaan. Se oli sitä työelämän aikaa, kun kapakassa istut­tiin iltoja ja meni myöhään.

"Eivätkä vaimot olisi niin otettuja, jos joka päivä olisi menossa", Sjöman sanoo.

Miehet toivovat, että Salve pysyisi ennallaan. Nuoriakin saisi tulla. Kun nuorena tottuu käymään, palaa samaan paikkaan vanhanakin.

Wallin toivoo, että muutkin meren­kulkijat löytäisivät paikan ja pitäisivät perinnettä yllä. Että merimieskapakan maine säilyisi.

"Niin kauan kuin meissä henki pihi­see ja jalka nousee, me ainakin tulemme tänne", Wallin summaa.

Lisää aiheesta

Julkkikset Salven pöydässä – näin merimiesravintola on jättänyt jälkensä