Kun Kirsikka Simberg sai lapsen, äiti Hanna Sumari osoitti rakkauttaan yllättävällä tavalla

Kristallikruunut taittavat talvipäivän valon, ja lautasten pinta kimaltelee. Keittiössä leijuu vasta paistetun marengin mieto tuoksu. Olemme ympäröineet itsemme hyvällä maulla. Kutsu on käynyt ruoka- ja sisustustoimittaja Hanna Sumarin, 67, kotiin Espooseen. Täällä ruoka ei ole pelkkää ravintoa, vaan paljon enemmän.

Sumarien suvussa ruoan ilo on kulkenut sukupolvelta toiselle. Hannan intoa ruoanlaittoon kuvaa hyvin se, kuinka hän valmisti aikoinaan jopa lastensa piltit itse.

”En halunnut, että lapset tottuvat siihen, ettei ruoka maistu juuri millekään”, Hanna perustelee.

Vieressä tytär, vaikuttaja, stylisti ja podcast-juontaja Kirsikka Simberg, 40, nyökkäilee. Hän muistaa äitinsä uupumattomana kokkina, joka opetti myös nuoremmat tyttärensä, Carolinan ja Katrin, arvostamaan hyvää ruokaa.

Kun Kirsikka oli pieni, Hanna teki perinteisistä ruoista omat reseptit: makaronilaatikkoon tuli kermaa munamaidon sijaan, ja aurajuustolla maustettu porsaan sisäfile oli niin hyvää, että kattilatkin nuoltiin. Jos resepti epäonnistui, Hanna teki sen uudelleen – kunnes onnistui.

Tuohon aikaan perhe söi yhdessä joka päivä.

Tänä vuonna äiti ja tytär istuvat jälleen yhteisen pöydän ääreen, kun he juontavat Yhteishyvän Mieliruokaa-podcastin. Juontajat jututtavat Ellinooraa, Riku Rantalaa, Robin Packalenia, Riku Niemistä ja Ellen Jokikunnasta.

Mieliruokaa-podcast muistuttaa, että ruoka on ihmisille muutakin kuin energiaa. Se on myös osa identiteettiä ja suvun historiaa. Studiossa kuullaan liikuttavia tarinoita, eikä kyyneleiltä vältytä.

Mutta miksi ruoka sitten lohduttaa ja kantaa mukanaan niin paljon tunnetta ja muistoja?

Evoluutio on sanellut sen, että ruoka herättää meissä useimmiten positiivisia tunteita. Ihmislajin selviytymisen kannalta on ollut tärkeää, että syöminen aiheuttaa mielihyvää.

Ruoka on ihmislapselle ensimmäisiä asioita, jotka rakentavat meille muistoja ja mielikuvia.

”Kun epämukavuuden tunne poistuu vauvalla maidon ja sylissä olemisen kautta, muodostuu varhaisia representaatioita eli mielikuvia ja tunnekokemuksia siitä, että ruoka ja läheisyys tuovat turvaa ja hyvää oloa”, psykologi ja psykoterapeutti Taija Wilenius sanoo.

”Ruoka tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta.”

Kirsikan lempiruoka oli äidin makaronilaatikko

Ruoka on eittämättä olennainen osa myös Hannan ja Kirsikan äiti-tytärtarinaa.

Varmaa on, että lapsena Kirsikan lempiruoka oli äidin makaronilaatikko. Se ei ollut mikä tahansa arkiruoka, vaan äidin huolella luoma resepti, joka valmistettiin muun muassa penne-pastasta, kermasta ja kasviksista. Kun Kirsikka sai ensimmäisen lapsensa, äiti valmisti sitä hänelle.

”Ja kun pikkusiskoni Katri sai marraskuussa kaksoset, äiti kokkasi sitä jälleen. Äiti näkee tosi paljon vaivaa”, Kirsikka kertoo.

Ruoka on ollut Hannan tapa osoittaa rakkautta ja huolenpitoa myös silloin, kun perheenjäsenet ovat olleet kaukana. Kun kenkäsuunnittelijaksi opiskellut Kirsikka oli Los Angelesissa työharjoittelussa ja ikävöi Suomea, äiti lähti vierailulle ja toi tyttärelleen karjalanpiirakoita.

”Hän oli käynyt kauppahallista saakka niitä ostamassa ja pakannut ne huolellisesti muoveihin, etteivät ne likaisi matkalaukkua. Rukiiset karjalanpiirakat suorastaan uivat voissa”, Kirsikka muistelee.

Moni meistä kaipaakin elämän suurissa ja pienissä epävarmoissa hetkissä lapsuuden makuja.

Ruokanostalgia itse asiassa noussut jopa globaaliksi trendiksi: ravintolat ottavat listoilleen vanhoja reseptejä, ja ruokapakkaukset pakataan retrotyylillä.

Nostalgia tarkoittaa kaipuun tunnetta menneisyyteen, ja usein siihen liittyy lämpimiä muistoja, tuttuja makuja, tuoksuja tai kokemuksia, jotka herättävät turvallisuuden ja mielihyvän tunteita.

Etenkin Z-sukupolvi eli vuosina 1997-2012 syntyneet, nyt nuoret ja nuoret aikuiset, valmistavat mielellään lapsuudesta tuttuja ruokia, kertoo Suomi syö -tutkimus. Nuoret myös haluavat siirtää näitä reseptejä eteenpäin seuraaville sukupolville.

Nuorten kiinnostus lapsuuden ruokiin ei yllätä. Taija Wileniuksen mukaan nostalgia korostuu aikana, jolloin moni nuori kokee tulevaisuuden epävarmana.

Viime vuosina moniin ovat vaikuttaneet Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja koronapandemia. Erityisesti nuoria voivat koetella sosiaalisen median paineet sekä huoli oman alan työpaikoista.

”Epävarmoina aikoina on luonnollista hakea turvaa tutuista asioista – ja ruoka voi olla yksi niistä”, Wilenius sanoo.

Hannan liikuttavin ruokamuisto liittyykin pari vuotta sitten sattuneeseen takareisileikkaukseen. Toipuminen kesti kokonaisen kuukauden. Silloin puoliso, elokuvaaja Jari Mutikainen, joka ei yleensä viihdy keittiössä, joutui opettelemaan ruoanlaittoa.

Hanna kertoi hänelle, miten tehdään feta-tomaattimunakas. Se ei toki pitänyt kylläisenä koko sairaslomakuukautta. Onneksi ystävät ja läheiset kävivät tervehtimässä päivittäin ja toivat mukanaan ruokaa.

”Siinäpä rakkaudentekoja kerrakseen.”

Rakkauden pavlova

Hannalle ja Kirsikalle ruoka on ollut tärkeä osa myös onnen ja ilon hetkiä. Kirsikka muistelee lämmöllä lapsuutensa syntymäpäiviä, joihin äiti kokosi näyttäviä jäätelökakkuja. Ne oli tehty väärinpäin käännetyistä jäätelötötteröistä ja muistuttivat linnoja.

Tyttärensä häihin Hanna valmisti siskonsa Ritvan kanssa 12 pavlovaa, jotka korvasivat hääkakun. Pavlova symboloi Kirsikan unelmaa välittömistä häistä, joissa kenenkään ei pitäisi jäykistellä.

Se, että tytär pyysi äitiään loihtimaan elämänsä tärkeään päivään tutun maun, liikuttaa Hannaa edelleen.

”Nykyään jopa naapurini haaveilevat, että äitini tekisi heidän lapsensa nimiäisiin pavlovaa. Toivon, että toive toteutuu”, Kirsikka sanoo.

Siihenkin, miksi monet tärkeimmät ruokamuistot liittyvät makeisiin herkkuihin ja vaikka isoäidin leipomuksiin, löytyy syy ihmisen historiasta:

”Metsästäjä-keräilijälle suurempi palkinto tuli siitä, että sai paljon energiaa kerrallaan”, Taija Wilenius sanoo.

Tällaisia kokkeja äiti ja tytär ovat

Kun kotona on yleensä enää kaksi syöjää, Hanna myöntää, että suurin palo ruoanlaittoon on hiipunut. Lasten ollessa pieniä ruokaa sai laittaa koko kylälle. Sumarien koti oli nimittäin aikoinaan kuin muumitalo, jonne kaikki olivat tervetulleita.

Kun Hanna huusi kantavalla äänellä ”syömään!”, pöydän ääreen kerääntyivät myös lasten ystävät. Myöhemmin sama pöytä kokosi äärelleen Hannan ja Jarin moottoripyöräilijäkaverit. Oli palkitsevaa, kun nahkatakkiset äijät riisuivat kypäränsä ja hörppivät höyryävää lohikeittoa, vaikka eivät tavallisesti voineet sietää kalaa.

Kirsikka seurasi äitinsä ruoanlaittoa vierestä ja oppi yhtä ja toista. Opiskeluaikoina hänen bravuurinsa oli vielä simppelisti valmiscouscous, sittemmin hän perehtyi japanilaiseen keittiöön ja kasvisruokiin.

Äitinsä tapainen tarkka reseptien seuraaja hän ei ole, vaan boheemimpi tapaus, joka rakastaa luovuutta ruoanlaitossa.

”Parasta on, kun saa improvisoida”, Kirsikka sanoo.

Nopeus ja helppous, niitä suomalaiset arvostavat ruoanlaitossa entistä enemmän, kertoo Suomi syö -tutkimus. Etenkin nuoret syövät aiempaa enemmän puolivalmisteita. He ajattelevat, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse alusta asti.

Dosentti, ruokahistorian asiantuntija Ritva Kylli Oulun yliopistosta on huomannut, että huoli arkiruoan muutoksesta onkin noussut puheenaiheeksi tietyissä piireissä. Mitään uutta siinä ei ole.

”Jo 1970-luvulla pohdittiin, etteivät koululaiset osanneet kuoria perunoita, vaikka valmisruokia tai kotiinkuljetuspalveluja ei tuolloin juuri ollut.”

Vaikka ruoanlaitto saa Kirsikasta olla hauskaa, aina ei tarvitse mennä helpoimman kautta. Arjessa ei ole aikaa haudutella patoja tuntikausia, mutta viikonloppuisin ja kesämökillä Kirsikka paneutuu ruoanlaittoon. Mökillä myös Kirsikan viisivuotias poika sekoittaa vieressä omia mocktailejaan, ja suvun kulinaristinen perinne jatkuu.

Kirsikka keskeyttää äitinsä, kun tämä väittää olleensa perfektionistikokki, joka halusi opettaa lapsilleen, miten asiat tehdään pikkutarkasti.

”Moni hyvä asia elämässäni johtuu nimenomaan siitä, etten ole ollut liian kova pingottamaan. Vaikka opastit meitä tekemään asiat hyvin, meidän ei ole tarvinnut koskaan todistella mitään”, Kirsikka oikaisee.

Sumarien suvussa makuperinne siirtyy eteenpäin myös suullisesti. Äitinsä ohjeiden mukaan Kirsikka osaa valikoida leipomosta parhaimman makuiset leivonnaiset.

”Ne ovat usein hieman ankean näköisiä, ruskeita ja vaatimattomia”, Kirsikka vinkkaa.

Äiti ja tytär ovat eri mieltä etiketistä

Kirsikka on jatkanut lapsuudenkodistaan tuttua perinnettä, että perhe kokoontuu päivittäin syömään yhdessä. Moni muukin kertoo yhdessä syömisen olevan tärkeää, mutta arkitodellisuustodellisuus on usein muuta.

Asuntosäätiön selvityksen mukaan jopa neljännes suomalaisista syö mieluiten sohvalla tai nojatuolissa. Joka kolmas syö päivittäin yhdessä perheen kanssa, ja toisaalta lähes yhtä moni kertoo syövänsä kotona yleensä itsekseen. Yksin ruokailemisen yleisyyttä selittää osaltaan se, että moni asuu yksin.

Kirsikan mielestä tutkimustulosta ei tule hätkähtää, sillä se on ajankuva: hänestäkin on joskus rentouttavaa napostella rennosti sohvalla. Erilaiset ruokahetket sopivat erilaisiin tilanteisiin, hän muistuttaa.

Hannaa huolestuttaa se, että niin moni ruokailee yksin. Hän kannustaa etenkin perheitä pitämään kiinni yhteisistä ruoka-ajoista, sillä yhdessä syöminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.

”Iloinen pölinä ja pulina pöydän ääressä on usein päivän kivoin hetki. Yhteisen pöydän ääressä opitaan myös turvaa tuovia rutiineja. Lisäksi yhdessä syöminen katkaisee päivän kiireet.”

Äiti ja tytär ajattelevat eri tavalla myös tapakulttuurista. Hannan mukaan yhdessä syöminen perheen kesken on tärkeää, jotta lapsi oppii pöytätapoja. Ajatus juontaa juurensa Hannan omasta lapsuudesta. Hänen isänsä oli vanhaa tehdassukua, ja siksi kotona opeteltiin säännöt aina erikoisaterimien käytöstä skoolausetikettiin.

”Perhepiirissä etiketillä ei ole merkitystä, mutta vaikkapa suurlähettilään vastaanotolla voi olla”, Hanna sanoo.

Kirsikan mielestä suomalaiset ovat yhä turhan jäykkiä sosiaalisissa tilanteissa. Pöytätapojen liian tarkka vahtaaminen saattaa sulkea joitakin ihmisiä ulos.

”Illanistujaisten tärkein juttu on lämmin tunnelma”, hän painottaa.

Ruoka vie muistoihin ja tunteisiin

Ruoka kertookin, ei vain mausta, vaan myös asenteistamme ja ajan kulusta. Jokainen uusi sukupolvi luo omat ruokaperinteensä.

Myös Mieliruokaa-podcast sukeltaa ruokamuistojen avulla julkisuudesta tuttujen ihmisten menneisyyteen. Riku Nieminen paljastaa, minkälaista ruokaa kokattiin lapsuudenkodissa, jossa äidin alkoholismi varjosti arkea. Riku Rantala kertoo, millaisia makuja sai kokea asuessaan vanhempiensa kanssa Intiassa ja Pakistanissa.

Haastateltavat ovat studiossa erittäin avoimia. Tunnelma on tarttunut Hannaan ja Kirsikkaan, joiden on ollut helppo säilyttää rehellinen puhe myös vapaa-ajallaan.

Vastikään Kirsikka totesi äidilleen, että tämä voisi kysellä lapsiltaan kuulumisia tiheämmin.

Hanna hätkähti, sillä hän tajusi, että Kirsikka oli oikeassa. Vaikka lapset olivat aina olleet hänelle kaikki kaikessa, tapa oli periytynyt hänelle omalta äidiltä. Hän ei puuttunut lastensa asioihin, vaan antoi heidän olla rauhassa.

”Tajusin, ettei se ollut paras tapa.”

Nykyään Hanna ottaa yhteyttä useammin – ja Kirsikan mielestä läsnäolo tuntuu yhtä ihanalta kuin äidin pavlova.

Psst! Alta pääset kuuntelemaan Mieliruokaa-podcastia: