Naisilla oli Suomessakin kova kuri – Se vaikeutti rakkauden löytämistä
Suomi ei ole perinteisesti ollut mikään treffailumaa. Siitä kertoo sekin, miten eräs ohjelma kohahdutti 1980-luvulla.
Kahvilassa kyllä huomaa, jos viereisessä pöydässä ollaan deiteillä. Omaa persoonaa ja elämäntilannetta esittelevät puheenaiheet paljastavat. Pariskunnan tulevaisuutta povaava ennustekin hahmottuu, jos rupattelu sujuu vilkkaasti – tai jos toinen pitää monologia ja toinen kuuntelee pitkästyneenä.
Tapailun tapakulttuuri on Suomessa monesta syystä ohutta. Vapaa-ajanviettoon kuuluva lukuisien kokelaiden kanssa deiteillä käyminen oli 2000-luvun alkuun asti tuttua lähinnä amerikkalaisista televisiosarjoista. Sana deittailu ilmaantui Helsingin slangiin kuitenkin jo 1950-luvulla.
Treffeillä tai ”sensseillä” toki käytiin ennen tätäkin vuosituhatta, jos tuli tilaisuus. Sanomalehdissä kumppanin löytämistä palvelivat Henkilökohtaista- ja Halutaan kirjeenvaihtoon -palstat. Yleisradion Senssit-ohjelma kohahdutti vuonna 1983. Sen sijaan ei ollut yleistä käydä samanaikaisilla, kumppaniehdokkaita vertailevilla deiteillä, joita olisi avittanut jokin kontakteja automaattisesti välittävä viestintäteknologia.
Nainen ei päässyt yksin ravintolaan
Perinteiseen treffailuun sisältyy usein ajatus omistautumisesta yhdelle treffikumppanille kerrallaan; sota-ajan nuorelle naiselle saattoi olla järkytys tajuta, että rintamasotilas oli kirjeenvaihdossa monien naisten kanssa yhtä aikaa.
1900-luvun käytösoppaat, edes nuorisolle suunnatut, eivät yleensä neuvo, miten treffeillä pitäisi käyttäytyä. Kumppanin etsiminen oli aviopuolison tavoittelua, ja miesten ja naisten tapaamisille oli tiukat sopivaisuussääntönsä. Ihanne oli, että tunnustelevia tapaamisia olisi mahdollisimman harvan ehdokkaan kanssa.
Miesten ja naisten tapaamisille oli tiukat sopivaisuussääntönsä.
Mutta kun kaksi nuorta kiinnostui toinen toisistaan vaikkapa tansseissa, heillä oli tarve tutustua toisiinsa kahden. Kaupungeissa oli mahdollista pujahtaa kahvilaan juttelemaan.
Sen sijaan ravintolat olivat korkean kynnyksen takana. Ikärajojen ja hintavuuden lisäksi haittana oli niiden asiakaskunnan miesvaltaisuus. Sekä ennen vuoden 1919 kieltolakia, sen aikana että sen päätyttyä vuonna 1932 ravintoloilla oli usein hieman epäilyttävä maine. Naimattomien naisten näkymistä niiden saleissa ei katsottu hyvällä.
Ravintolatapaamiseen naisen ei kannattanut saapua etuajassa, sillä yksinään hän ei päässyt ovesta sisälle. Oli kiusallista selitellä ovimiehelle tai hovimestarille, että herraseuraa oli kyllä ensi tilassa saapumassa. Sen sijaan kahvilaan nuori nainen saattoi astella pystypäin.
Ennen sotia kahviloissa ja ravintoloissa tapailevien parien enemmistö oli deittailijoiden sijaan toisilleen lupautuneita tai kihlautuneita, jotka eivät voineet asua yhdessä ennen avioitumista.
Sodan jälkeen nuorten seurustelu vapautui pikkuhiljaa ja treffeillä käymisen juhlallisuus karisi. Edelleen anniskeluravintolat olivat naisille hankalia paikkoja. Yksin tai naisporukassa he eivät päässeet ravintolaan välttämättä edes lounaalle, joten ajatus tyttöjen illasta samalla mahdollisia kumppaneita tähystellen oli mahdoton.
Korona-ajan kävelytreffit olivat paluu menneeseen
Vuoden 1956 kyselytutkimuksessa naimattomien miesten ruokamenoista lähes kaksi kolmasosaa kului ravintoloissa, naimattomien naisten puolestaan vain viidennes. Treffien osuutta tästä on vaikea jäljittää, sillä niillä miehet oletettavasti useimmiten maksoivat koko laskun. Lapsettomat avioparit käyttivät alle kymmenesosan ruokamenoistaan ravintolassa.
Vuoden 1961 tutkimuksessa kävi ilmi, että alle 25-vuotiaat välttelivät tanssiravintoloita, sillä niissä oli aterioimispakko ja korkeat juomahinnat. Nuoret aikuiset suosivat edullisia anniskeluravintoloita. Tutkimuksen mukaan he käyttäytyivät varsin hyvin, vaikka humalassa toisinaan olivatkin.
Vuonna 1967 naisten mainetta puhdistamaan ilmaantui yllättäen Alko. Se ilmoitti ravintoloille lähettämässään kiertokirjeessä, että sen uuden, virallisen kannan mukaan nainen ei laske ravintolan tasoa eikä naisasiakkaita tulisi enää karsastaa. Periaatteessa treffikutsu ravintolaan ei siis enää vaatinut naiselta moraalista punnintaa, tuleeko hän illan aikana leimatuksi vai voiko hän olla oma, rento itsensä.
Vuonna 1967 naisten mainetta puhdistamaan ilmaantui yllättäen Alko.
Sukupolvesta toiseen käytännössä helpointa kukkaronkin kannalta on ollut treffata kävelylenkillä. Suomen ilmastossa treffailuun tarvitaan talvisaikaan todellista motivaatiota.
Koronapandemia-ajan kävelytreffit olivat silkkaa nostalgiaa. Ne olivat paluuta teinien hengailuun, kun alaikäisenä ei pääse baariin eikä viikkoraha riitä kahvilakuluihin. Toisaalta kävelyt muistuttivat sotia edeltävän ajan nuortenparien säädyllisiä promenadeja, joilla teititeltiin, kunnes tutustuttiin ja tykästyttiin.
Miten käyttäytyä treffeillä?
Vaikka nykyisenlainen sarja- tai massadeittailu on perinteisille käytössäännöille vierasta, kyllä deiteille etiketti löytyy. Heti sodan jälkeen sille oli kysyntää. Vuonna 1944 ilmestyi Nils Bergin teos Seurustelutavat – käyttäytymisohjeita nuorille. Berg suosittelee nuorille miehille tapaamistilanteissa ritarillisuutta, naisille puolestaan ”miellyttämisen suloista avua”.
Samana vuonna ilmestynyt Eino Viljanteen Ole näin! kehottaa luomaan suhteen kiinnostavaan henkilöön ”rauhallisella, vaatimattomalla tavalla”. Omasta persoonasta tulee antaa oikea ja totuudenmukainen kuva.
Viljanne kehottaa miehiä naista lähestyessään välttämään syljeskelemistä, yskimistä ja aivastamista päin naisen kasvoja, nenän kaivamista, niiskuttamista ja kovaäänistä niistämistä, hampaiden kaivelua, hörppimistä, maiskuttelua sekä pään raapimista. ”Erityisesti on pidettävä vaari pöytätavoista jo siitäkin syystä, että niiden tuntemattomuus voi heti alussa kääntää tien pystyyn hakkailijalta, joka joutuu istumaan mielitiettyään vastapäätä ravintolapöydän ääressä”, Viljanne painottaa.
Naisten Viljanne olettaa ilman muuta hallitsevan pöytätavat. Hän opastaa naisia panostamaan kanssakäymisessä myönteisyyteen: ”Useammat naiset miellyttävät jo yksinomaan sen vuoksi, että he osaavat oikealla tavalla hymyillä ja näyttävät iloisilta, vaikkeivät paljoa puhuisikaan.” Opas neuvoo naisia välttämään paljastamasta piirteitä, joista miehet eivät välitä: ”terävä äly, lukeneisuus, perinpohjaisuus, itsenäisyys, johtamiskyky”.
Lähteet: Nils Berg: Seurustelutavat – käyttäytymisohjeita nuorisolle. Linna 1944. Merja Sillanpää: Säännöstelty huvi. Suomalainen ravintola 1900-luvulla. SKS 2002. Eino Viljanne: Ole näin! Opas kaikille ikäkausille. Omakustanne 1944.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen.
Uusimmat jutut sähköpostiisi