Sointu Borg googletti erikoiset oireensa, eikä suosittele samaa muille

Kesäloman lähestyessä loppuaan tunsin hetkittäistä pakokauhua.

Ajatus töihin palaamisesta tarkoittaisi unirytmini korjaamista, tahmaisia aamuherätyksiä, velvollisuuksia, deadlineja, kiirettä, palavereja, alati huutavaa whatsappia ja avaamattomien sähköpostien kohtaamista.

Kielikö lomaltapaluuahdistukseni sitä, etten ollut palautunut tarpeeksi? Eikö lomani ollut tarpeeksi pitkä? Olisinko voinut karsia ruutuaikaa vielä enemmän ja viettää enemmän aikaa luonnossa?

Googlatessani vastausta pääni sisäiseen myllerykseen törmäsin artikkeleihin, joiden mukaan “töihin paluun ei pitäisi aiheuttaa ahdistusta, vaan iloa”. Paskan marjat, ajattelin.

Kuka täysijärkinen kokisi enemmän iloa marraskuun aamupalavereissa kuin Piña Colada kourassa terassilla? Työnarkomaanit korkeintaan.

Minua itse asiassa ketutti jo ensimmäisinä lomaviikkoina. Tuolloin väsymys purkautui alakuloisuutena ja ärsytyksenä. Parin viikkoa lomailtuani mieleni alkoi kirkastua. Avautuessani aiheesta yllättävän moni someseuraajani jakoi saman kokemuksen. Moni oli kokenut kesäloman alun tahmaisena. Pysähtyminen laukaisi ärtyneisyyttä ja alakuloa. Sängystä oli vaikeaa nousta ylös.

Ehkä en suhtaudukaan töihin paluuseen muita kielteisemmin, eikä asenteessani ole mitään perustavanlaatuisesti vialla. Ehkäpä lomaltapaluuärsytykseni taso kuvasti sitä, kuinka kestämättömällä pohjalla oma arkeni oli keväällä ollut.

Rakastan työtäni ja tulevat projektini herättävät minussa innostusta, mutta siitä huolimatta aloin heti kesälomani päätyttyä suunnitella tulevaa syys- ja joululomaani. Olen yksi niistä, jotka rakentavat lomista itselleen kiintopisteitä ja motivaattoreita arkeen. Kesälomallani tajusin, että sinnittely lomasta toiseen ei kuitenkaan kanna pitkälle.

Aloin pohtia tehokkuuskulttuurin vaikutusta tapaamme tehdä töitä. Miten voisimme palautua lomalla, jos emme lähtökohtaisesti ole edes lomakuntoisia? Jos lomalle lompsii liian uupuneena, se on pelkkää tekohengitystä.

Se, että lomalle raahaudutaan puolikuolleena zombiena, näyttää olevan ihan tavallista, jopa normaalia. Eikä loma sitten tunnu riittävän millään. Ongelma ei kuitenkaan ole loman lyhyydessä, vaan tavassamme tehdä töitä.

Elämme jatkuvassa kiireessä, eikä vika ole yksilön vaan se on työkulttuurimme ytimessä. Maailma yritetään saada valmiiksi juuri ennen lomille lähtöä, mikä johtaa aivojen ylikuumentumiseen. Nostamme työtehomme maksimiin ennen loman alkua, joten ensimmäisinä lomaviikkoina pystymme vain tuijottamaan kattoon, kun hermostomme huutaa punaisena.

Loman jälkeen arjen alku voi olla kieltämättä tahmeaa. Sen sijaan, että vain odottelee seuraavaa lomaa, kannattaa keskittyä luomaan arjestaan sellaista, joka tukee lomakuntoa.

Esimerkiksi minun pitäisi saada työ ja vapaa-aika paremmin tasapainoon. Yrittäjänä minun on ihan itse raivattava kalenteriini enemmän vapaita viikonloppuja. Vaikka sanon moneen asiaan ”ei”, minun pitää suojella palautumisaikaani vieläkin tarkemmin. Loman kuuluisi olla mukava piristysruiske, ei muutaman viikon odotuksilla ja paineilla ladattu ajanjakso, jonka aikana yritetään ladata akut seuraavalle puolelle vuodelle.

Loman jälkeiset käynnistymisvaikeudet kuuluvat asiaan, joten älä googlaa oireitasi, niin kuin itse tein. Äläkä ylitulkitse alakuloasi. ”Post-vacation blues” on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ohimenevää. Anna itsellesi muutama viikko aikaa laskeutua ja ole armollinen itsellesi.

Lomaltapaluuahdistus ei automaattisesti tarkoita sitä, että vihaisit työtäsi. Se, että töihin palaaminen tökkii, on täysin normaalia. Ja kyllä, kesäloman loppuessa saa ärsyyntyä, eikä se välttämättä indikoi suoranaista masennusta tai orastavaa burnoutia.

Jos ahdistuksesi on hallitsemattoman suurta ja oireilet fyysisesti, vaatii tilanne perusteellisempaa tonkimista.

Aiheuttaako loman loppuminen paniikkia, epätoivoa, unettomia öitä ja kirjaimellista masennusta?

Siinä kohtaa on korkea aika nostaa kytkintä ja vaihtaa työpaikkaa.