Mari Karppisen metromatka oli päättyä huutoon

Kun laskeudumme 3-vuotiaan tyttäreni Alman kanssa New Yorkin metron portaita, hän haluaa pitää itse kaiteesta kiinni. Kaiteen jälkeen sormet ovat liasta lähes mustat. Minua puistattaa, ja pyyhin käsiä puhdistusliinoilla – mutta pian ne likaantuvat uudelleen.

New Yorkin metro tunnetaan epäsiisteydestä sekä teknisistä ja turvallisuusongelmista, mutta Almalle jokainen matka on seikkailu. Vauvana hän kulki kantorepussa eikä kitissyt metrossa. Kun Alma opetteli kävelemään, matkustaminen oli minulle kuntoilua: jouduin raahaamaan lasta ja rattaita portaita ylös ja alas, sillä harvalla asemalla on hissi.

Nyt Alma kävelee reippaasti ja löytää jokaisesta matkasta jotain kiinnostavaa. Eräänä aamuna matkalla Brooklynin-kotoamme Manhattanin Suomi-kouluun Alma ihmetteli vastapäätä viltin alla nukkuvaa miestä.

”Miksi tuo setä on niin väsynyt?” Arvelin hänen valvoneen. ”Miksi?” Sanoin, ettei hänellä ehkä ole kotia tai parempaa nukkumispaikkaa.

”MIKSI?” Alma kysyi yhä hämmentyneempänä.

Yritin selittää, että elämä on joskus epäreilua ja ihmisille tapahtuu ikäviä asioita. Onneksi vaunuun nousi katusoittajia. Alma kuunteli haltioissaan ja alkoi heidän lähdettyään laulaa.

”A, B, C, D, E, F, G”, Alma lauloi englanniksi.

Päiväkodissa opeteltu aakkoslaulu raikasi. Useimmat matkustajat eivät reagoineet, mutta eräs mies hymyili.

Sen jälkeen Alma alkoi kysellä kanssamatkustajien nimiä. Yleensä newyorkilaiset haluavat olla metrossa rauhassa, mutta joka asemalta löytyi Almalle joku juttelukaveri. Alma halusi tietää, minne he olivat menossa, ja kertoi itse matkustavansa Suomi-kouluun.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Alman viereen istahti samanikäinen taapero vanhempiensa kanssa, ja lapselle annettiin vaaleanpunainen donitsi.

”Minäkin haluan!” Alma huudahti.

Hiki nousi kainaloihin. Portaat, kodittomat ja ruuhkat osasin hoitaa, mutta mistä saisin donitsin maan alla? Selitin, että joku toinen päivä, mutta Alma alkoi kiukutella.

Mietin, että ehkä newyorkilaisen puolisoni Shoshin vanhemmat olivat oikeassa: olisiko meidän sittenkin pitänyt hankkia auto?

Lopulta vierustoveri lähti, ja estelyistäni huolimatta Alma söi penkille ja lattialle pudonneet donitsimurut.

Kun nousimme portaita ylös Suomi-koulun asemalla, Alma kertoi odottavansa innolla Suomi-koulua – ja paluumetromatkaa.

Hymyilin. Pieni newyorkilainen oli saanut minutkin rakastamaan aikuisten haukkumaa metroa. Almalle kaikki kanssamatkustajat olivat yhtä kiinnostavia. Hän mietti, tulisiko lapsi donitsin kanssa uudestaan kyytiin ja nukuttaisiko setää vielä.