"Talvikaudella ajan koululaiskuljetuksia. Niitä olen melkein koko ikäni ajanut – isä aloitti tällä alueella koulukyydit jo 1966.
Kesä meneekin sitten pitkälti ryhmämatkoilla Venäjän puolella.
Siinä on oma eksotiikkansa, kun kulttuuri on erilainen. Pysähdyspaikat ovat hyvin toisenlaisia kuin tämä tuttu ABC.
Varsinkin alkuaikoina 1990-luvulla tiestö rajan takana oli valtavan huonossa kunnossa.
Piti arvioida, uskaltaako jotain reittiä ajaa, ettei auto säry sinne matkan varrelle, kun apukin on kaukana. Mutta mie tykkään haasteista. Siksi ajan ihan mielelläni Pietarissakin, missä on valtavat liikenneruuhkat. Saa miettiä, mistä kannattaisi ajaa ja olisiko jossain joku väljempi reitti.
Ne kohtaamiset ovat yksi syy, miksi tykkään siellä liikkua.
Kun tarpeeksi monta kertaa vuosien saatossa on käynyt jossakin karjalaiskylässä, paikallisista vanhuksista on tullut tosi hyviä tuttuja. On kutsuttu karjalanpiirakalle ja teelle, vaikkei edes nimiä ole tiedetty.
Ne kohtaamiset ovat yksi syy, miksi tykkään siellä liikkua.
Parhaiten mieleen on jäänyt, kun yhdellä matkalla pysäytin linja-auton tien sivuun ihan vain kauniin maiseman takia. Viereisestä mökistä tuli venäläinen mummo, joka oli ollut sairaanhoitajana rintamalla. Hän puki päälleen mustan jakun, jossa oli kunniamerkit rivissä, ja kiikutti säilykepurkkia lahjaksi.
Aloin pysähtyä siinä joka kerta. Mummo esitteli vaatimatonta mökkiään, ja turistit antoivat lähtiessä kiitokseksi ruplia.
Sitten tuli viimeinen joulukortti.
Kun oli kulunut kolme neljä kesää, sieltä alkoi tulla joulukortteja. Olin vienyt jonkun turistin minusta ja mummosta ottaman valokuvan hänelle ja kirjoittanut taakse nimen ja osoitteen. Aikuiset tyttäret sitten lähettivät mummon puolesta kortteja, kun mummolle oli tullut niin hyvä mieli.
Jossain vaiheessa kuutisen vuotta sitten tuli viimeinen joulukortti ja tieto, että mummo on poissa.”
