Nasima Razmyar ostaa lapsilleen vain yhdet joululahjat
Nasima Razmyar ei liioittele lahjojen kanssa. Jouluaaton aamuna perheessä laitetaan maito ja keksinmuruja kuusen alle.
Oli vuosi 1992, ja Nasima Razmyar ihmetteli syksyistä Suomea Rovaniemen vastaanottokeskuksessa. Razmyarin nelihenkinen perhe, isä, äiti ja kaksi lasta, oli ensimmäinen Suomesta turvapaikkaa hakenut afgaaniperhe.
Jonkin ajan päästä Suomeen tulosta perhe vietti elämänsä ensimmäistä joulua. Vastaanottokeskuksen pitkän pöydän ääressä oli tulijoita eri puolilta maailmaa. Nasima muistaa päivästä lähinnä sen, että lapset saivat lahjoiksi pienet pussukat.
”Luultavasti makeisia”, hän muistelee.
Myöhemmin joulusta tuli nykyiselle kansanedustajalle yksi vuoden tärkeimmistä juhlista. Aluksi se aiheutti hänessä kuitenkin ulkopuolisuuden tunteita. Joulut tuntuivat loputtoman pitkiltä vapaapäiviltä, jolloin ei tapahtunut mitään, sillä Nasiman perhe ei viettänyt juhlaa.
Tilanteeseen oli saatava muutos.
Nasima Razmyarin lapsuudessa perhe ei viettänyt joulua. Suomeen tulon jälkeen juhlasta on tullut hänelle tärkeä.
Teini-iässä Nasima alkoi tehdä koulun ohella puhelinmyyntityötä. Pienestä palkasta jäi hieman ylimääräistä joululahjojen ostoon. Nasima ilmoitti vanhemmilleen, että perhe alkaisi viettää joulujuhlaa.
”Vanhempani olivat tosi mielissään. He sanoivat, että tekevät kyllä kaiken, kunhan kerron, mitä pitää tehdä. He eivät itse tienneet, miten joulua kuuluu viettää.”
Nasima (valkoisessa paidassa) vietti joulua vastaanottokeskuksessa Rovaniemellä 90-luvulla.
Perhe aloitti joulunvieton lahjoja vaihtaen, riisipuuroa ja laatikoita nauttimalla. Nasiman rakkaus jouluun oli syttynyt.
Näin paljon rahaa Nasima laittaa poikiensa lahjoihin
Nykyään Nasima viettää joulua Helsingissä, aviomiehensä Johan Fagerin, pariskunnan kahden pojan ja vaihtuvan, sukulaisista koostuvan kokoonpanon kanssa. Juhlapaikkana on yleensä oma koti.
Perheen juhlinta alkaa aatonaattona, jolloin Nasiman 6- ja 9-vuotiaat pojat asettelevat kuusen alle lasillisen maitoa ja keksinmuruja. Vanhempi poika ei enää usko joulupukkiin, mutta on juonessa mukana. Tarjoiltavilla on tarkoitus houkutella lahjoja tuovat tontut paikalle.
Jouluaaton aamuna pojat saavat ensimmäiset lahjansa.
”Ostamme puolisoni Johanin kanssa lapsille tasan tarkkaan yhdet lahjat. Lapset saavat lahjoja myös muilta, esimerkiksi isovanhemmiltaan. Vanhempani ovat tosi pienituloisia, mutta jostain ihmeestä he saavat aina hankittua pojille toivelahjoja.”
Nasiman tulot ovat olleet yli 100 000 euroa vuodessa jo pidempään, mutta Nasima haluaa muistuttaa lapsiaan myös kohtuudesta. Poikien lahjoihin hän laittaa muutama kymmenen euroa.
Toisaalta perheenäiti nauttii, kun saa osoittaa rakkautta materiaa antamalla. Hän muistaa yhä, miten erityiseltä tuntui saada lahjaksi ensimmäinen, kaupasta hankittu lelu. Se oli upouusi Barbie-nukke, ja Nasima tavoittaa yhä tunteen, jota hän tunsi avatessaan lahjaa muovikääreistä.
”Sain lahjan perhetuttavaltamme Muistolta, jolla oli iso rooli meidän perheellemme Rovaniemellä. Sitä ennen olin saanut vain käytettyjä kirpputorilahjoja, joten Barbie tuntui tosi arvokkaalta.”
”Puhumme mielestäni liian harvoin myös siitä, mitä yhteistä maailman eri uskonnoissa on.”
Antamisen ilon ohessa perheenäiti puhuu lastensa kanssa jouluna myös maailman eriarvoisuudesta, kuten nälänhädästä ja sodista. Hän muistuttaa poikia joulun alla myös siitä, kuinka tärkeää muiden ihmisten kunnioittaminen on.
Nasima kannustaa muitakin vanhempia avoimeen kommunikaatioon lasten kanssa. Hänen mielestään esimerkiksi uskonnosta tulisi puhua avoimesti sen sijaan, että aihe jätetään kokonaan lapsen itsensä pohdittavaksi. Nasiman mukaan puhumme liian harvoin myös siitä, mitä yhteistä maailman eri uskonnoissa on. On helpompi puhua siitä, mikä erottaa. Hyvyys, toiselle antaminen ja lähimmäisenrakkaus ovat kaikissa uskonnoissa vahvasti mukana, hän toteaa.
Joulupöydässä vain suomalaisia jouluruokia
Suomi, ruotsi, dari. Nasiman joulupöydässä voi kuulla parhaimmillaan kolmea eri kieltä. Perinteet näkyvät tarjoiluissa. Nasima kelpuuttaa joulupöytään vain tavallisia suomalaisia jouluruokia. Jopa äidin afgaaniherkuille on sanottava ei.
”Tuttavani kertovat, kuinka he haluavat modernisoida joulupöytää ja tuoda sinne vaikkapa sushia. Minulla ei ole tarvetta tuoda sinne mitään uutta ja eksoottista.”
Nasiman äiti on kuulu kokkaustaidoistaan, mutta Nasima kertoo, että hän tekee kaiken helpoimman kautta.
Perheen suosikkeja ovat erilaiset laatikot.
”Johan tosin pitää enemmän kaloista ja muista suomenruotsalaisista alkuruuista”, Nasima painottaa.
Nasima Razmyarin tie Suomeen kulki Afganistanin ja entisen Neuvostoliiton kautta, jossa hänen isänsä Daud Razmyar työskenteli suurlähettiläänä. Isälle oli tärkeää, että lapset sopeutuisivat Suomeen mahdollisimman hyvin. Siksi muslimiperheessä ei ihmetelty, kun Nasima osallistui koulukavereidensa kanssa joulukirkkoon. Nasima toivoo, että voisi osallistua joulukirkkoon taas lähitulevaisuudessa.
Kinkkua Nasiman joulupöydässä syövät ne, jotka haluavat. Snapseja on myös tarjolla. Nasiman isällä Daud Razmyarilla on tapana nostaa malja ja pitää puheita, mutta jouluna pöydässä kaikuvat lähinnä joululaulut.
”Tuttavani kertovat, kuinka he haluavat modernisoida joulupöytää ja tuoda sinne vaikkapa sushia. Minulla ei ole tarvetta tuoda sinne mitään uutta ja eksoottista.”
Joulun alla tulevat mieleen myös korvapuustit, joiden leipomisen perheelle opetti 90-luvulla perhetuttu Muisto. Samalla hän tuli toivottaneeksi Razmyarin perheen Suomeen omalla tavallaan.
”Hän sai meidät tuntemaan olomme tervetulleeksi. Lämmin olo tuli siis toiselta ihmiseltä, ei rakenteilta, vaikka nekin olivat tärkeitä. Oli hienoa, että vastaanottokeskuksessa oli rekit täynnä vaatteita. Mutta Muisto toi meille lämmön ja tunteen siitä, että kuulumme tänne.”
Samaa läheisistä ja tuntemattomistakin välittämistä voisi harrastaa näin joulun alla.
”Me suomalaiset emme kysy kauhean usein ympäriltämme olevilta, mitä kuuluu. Olemme ehkä tottuneet ajattelemaan, että rakenteet huolehtivat ja unohtaneet oman vastuumme läheisistämme.”
Isän joulukuusi on näky
Joulunvietto noudattaa Nasiman perheessä vuosi vuodelta melko samaa kaavaa. Juhla keskittyy läheisiin, ruokaan ja lasten iloon.
Nasima suunnittelee osallistuvansa vielä joku vuosi joulukirkkoon. Tapa tuli hänelle tutuksi jo pikkutyttönä. Muslimiperheessä ei ihmetelty, kun Nasima osallistui koulukavereidensa kanssa jumalanpalvelukseen.
”Opettaja kyllä soitti, että onko kotona tapahtunut jotakin muutoksia, kun en yleensä osallistunut uskonnontunneille. Isä vastasi kyselyihin, että kirkossa käyntihän on oikein hienoa.”
Tuohon aikaan isä sanoi, että Afganistanin kulttuuri säilyy perheessä aina, mutta on lasten tehtävä tutustua myös uuden kotimaan tapoihin.
Nykyään suomalaiset perinteet ovat yhtä tuttuja myös Nasiman vanhemmille. Heistä on tullut tyttärensä tapaan jouluihmisiä. Daud Razmyar hakee pieneen kerrostalokaksioonsa joka joulu kuusen, ja äiti valmistaa laatikoita, mutta sisällyttää illalliseen myös afganistanilaisia ruokia.
Vanhempien koti on tuolloin Nasiman mielestä huvittava näky.
”Isän joulukuusi on joka vuosi yhtä vinksahtanut. Hän ei saa sitä aseteltua kunnolla alustaansa, ja koristeetkin ovat miten sattuu. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että älä enää hanki kuusta, sillä joskus vielä kuusi kaatuu valoineen, mutta eihän hän kuuntele.”
Sitten Nasima vakavoituu. Joulu ei ole stressin aikaa, vaan jokainen saa viettää sitä tavallaan.
Uusimmat jutut sähköpostiisi