Postinjakaja aiheutti minulle kulttuurishokin pohjoisessa Suomessa

Olen onnekas, että olen tähän ikään mennessä saanut matkustella ja nähdä maailmaa. Olen reissannut Eurooppaa ristiin rastiin, rakastunut Australiaan siellä yksin matkatessani, ihmetellyt Intian elämänmenoa ja autoteillä köpötteleviä lehmiä, pötkötellyt Afrikan auringon alla pariinkin otteeseen.

Ehkä erikoisin matkakokemukseni oli juhlia vuoden vaihtumista Venäjän Habarovskissa, aikana reilusti ennen sotaa tietenkin. 30 kilometriä Kiinan rajalta sijaitsevassa kaupungissa oli reissuni ajan lähestulkoon arktiset pakkaslukemat ja koko kaupunki tuntui jäätyneen suureksi lasiseksi taideteokseksi, jossa liukastelimme talviturkeissamme.

Kakkoseksi listallani taitaa päätyä Alaskan kupeessa sijaitseva Inuvik, jonka kolmen tuhannen asukkaan kylässä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt vuoteen -85, jolloin alueella toiminut sotilastukikohta lakkautettiin.

Koen, että olen nähnyt paljon ja monenlaista maailmaa, ja ehkä siksi en ollut varautunut siihen, että voisin Suomen sisällä matkatessani kokea kulttuurishokkia.

Muutimme vuodenvaihteessa pohjoiseen, kokeilemaan elämää Rukatunturiin, tykkylumipuiden, revontulien ja upean luonnon keskelle. Jo ensimmäisinä viikkoina huomasin olevani hieman shokissa.

Ensimmäinen shokki tuli päiväkodissa, kun ylihuolehtivana äitinä kyselin lasten ulkoilun pakkasrajaa. Eihän täällä sellaista ole. Lämpimästi päälle vaan ja lisää kerroksia väliin, jos mittarin lukemat laskevat kovin matalalle.

"Ei täällä tietenkään ketään palelluteta", päiväkodin opettaja lisäsi, kun näki kauhistuneen ilmeeni. Mittari näytti tuolloin rapsakkaa 24 asteen pakkaslukemaa. Seuraavaksi ihmettelin postinjakajaa, jolla oli aikaa vaihtaa kuulumiset kanssani. Joka ikinen kerta. Aiemmin olin tottunut siihen, että lähetit kurvasivat vauhdilla pois jo ennen kuin olen ehtinyt avata ovea. Pohjoisessa on toisin. Naapurikin pimputti yhtenä päivänä ovikelloa ja tuli ihan vain tervehtimään.

Täällä yhteisöllisyys on saanut ihan erilaisen merkityksen. Ihmisillä on aina aikaa auttaa. Olen tarvinnut milloin jatkojohtoa, milloin puista leikkuulautaa. Auto on jättänyt meidät hätään kovilla pakkasilla useampaankin otteeseen ja apu on aina ollut lähellä.

"Olen jo tulossa”, kuuluu vastaus, kun soitan puolitutulle ja pyydän vähän nolostellen jeesiä. Lapseni kaverin äiti tarjosi minulle kaapissaan kuulemma turhan panttina makaavaa kahvikonetta ja maidonvaahdotinta, koska valittelin suodatinkahvin makua.

Päivähoitomaksua ehdin kysellä kolmeen kertaan, kunnes päikyn johtaja totesi, että täällä asiat tapahtuvat vähän rauhaisammin. Kyllä se lasku sieltä tulee, muttei välttämättä tällä tai ensi viikolla. Tajusin, ettei se tulisi ehkä vielä sitä seuraavallakaan.

Ensimmäiselle rentouttavalle metsäretkelle autolla kurvatessani palasin vanhoihin tapoihini. Kaahasin sovitusta aikataulusta jäljessä jäisellä tiellä ja nauhoitin samaan aikaan ääniviestiä.

"Tulossa, mutta vähän myöhässä”, minä huohotin. Olin valmistautunut meriselityksin parkkipaikalle ajaessani, mutta retkeilyseurani istui rauhallisena koiransa kanssa autossa ja tuli halaamaan: ”Kiva nähdä”. Ei siinä sen kummempia selityksiä tarvittu, kun suuntasimme metsään ja minäkin tajusin rauhoittua.

Olin siis stressannut ja säntäillyt, että pääsisin hengähtämään ja huilaamaan. Vähän kyllä hävetti.

Tuntuu ihmeelliseltä, että maailmassa, jonka olisi pitänyt tulla valmiiksi jo eilen ja jossa tehokkuus on mittareista tärkein, on edelleen paikkoja, joissa kaiken ei tarvitse tapahtua heti. Kiireen puuttuminen on suurin ja ehdottomasti silmiä avaavin kulttuurishokki koskaan.

Täällä hetket ja kohtaamiset tuntuvat ihan oikeasti arvokkailta. Virkistävää on sekin, että puhelinsoittoa varten ei tarvitse erikseen sopia palaveriaikaa, vaan voi käyttää kännykkää siihen, mihin se on alunperin tarkoitettu ja ihan vain kilauttaa kaverille.