Anne Ramsay: Meidän kannattaisi ottaa oppia espanjalaisten "mañana, mañana" -meiningistä

Muistan elävästi ensimmäisen ehta aidon espanjalaisen työlounaani. Agendalla oli tutustuminen uuteen kumppaniyritykseen sen edustajan tarjoaman lounaan merkeissä. Kun yli kaksi tuntia oli vierähtänyt ilman lausettakaan töistä, näpyttelin jo hermostuneena ystävättärelleni viestiä naistenhuoneesta: ”Tämä ei lopu ikinä!”

Kolmen ja puolen tunnin lounaan jälkeen olin syönyt ainakin seitsemää eri ruokaa ja oppinut kaikki toisen osapuolen lempimatkakohteet Euroopassa – tietämättä edelleenkään kovin paljon yrityksen tarjoamista palveluista.  

Kenellekään ei tule yllätyksenä, että Espanjassa on hieman erilainen käsitys ajan kulusta ja aikatauluista. Kaikki tuntevat sanonnan ”mañana mañana”.

Kassajono kiemurtelee ruokakaupan ympäri myyjän vaihtaessa kuulumisia jokaisen asiakkaan kanssa, leiman saaminen paperiin kestää kuukausia ja remontit valmistuvat ”ihan kohta”.

Paras kuulemani esimerkki tähän asti on ollut se, että lähibussin kuljettaja pysäytti ajoneuvon kahvilan eteen ja nautti kaikessa rauhassa aamupalan, kunnes matka taas jatkui. 

Moni asunnosta Espanjassa haaveileva asiakkaani sanoo, että he tulevat varmasti hulluksi, kun joutuvat osaksi tätä. Itse olen ajan myötä alkanut ajatella, että stressaantuneelle suorittajalle tämä tekee oikeastaan todella hyvää. Kiire on loppujen lopuksi pitkälti itse aiheutettua, ja joutilaisuudessa on ihan oma kauneutensa. 

Espanjassa olen ymmärtänyt, että asiat tapahtuvat juuri silloin, kun niiden pitää, ja niihin oppii varaamaan tarpeeksi aikaa. Täällä ei ole sellaista käsitettä kuin ”pikaisesti kauppaan” – hätävilkut päälle ja auto oven eteen. Täällä on aina aikaa vaihtaa kuulumiset joka ikisen vastaantulijan kanssa – se kuuluu ihan peruskäytöstapoihin. Kun rytmiin tottuu, hermosto rauhoittuu, eikä vanhaan oikein enää halua palata. 

Parhaat tilaisuudet ilmestyvät yleensä silloin, kun ei elä jatkuvassa painekattilassa. Kun muistan olla täyttämättä kalenteriani äärirajoja myöten, yllättävän moni hyvä asia tuntuu löytävän perille. Hyvä esimerkki on se, mitä tapahtuu ihan vain silloin, kun ihmisille on aikaa jutella. Jään usein lähikahvilani työntekijän kanssa puhumaan ihan niitä näitä – ja eräänä päivänä hänen tuttunsa halusi antaa minulle arvokkaan asuntonsa myyntiin. 

Sisälläni aina asunut espanjatar on viime vuosien aikana päässyt vihdoin omaan ympäristöönsä. Työaikatauluissa olen aina ollut tarkka, mutta vapaalla olen lapsesta saakka aiheuttanut ystävilleni harmaita hiuksia myöhästelemällä tapaamisista. Kontrasti on nykyään suuri Suomessa käydessäni. Siellä kiire ja hätä tuntuvat olevan kaikkialla. Hämmennyn joka kerta, kun joku on varannut lounastapaamiseen vain puoli tuntia.

Olen myös aina pitänyt siitä ajatuksesta, että on ok muuttaa suunnitelmia. Espanjassa tapaamiset vahvistetaan aina vielä samana aamuna, ja aikataulut usein elävät – niin työssä kuin vapaalla. Työasiat ovat asia erikseen, mutta kaiken suorittamisen keskellä on yllättävän inhimillistä elää myös välillä omien voimavarojen mukaan.  

Muistan Suomen työelämästä hyvin sen, kun joku meni liian hitaasti tai ”väärin”. Silloin lähdettiin helposti haastamisen kautta hakemaan tuloksia – soiteltiin vihaisia puheluita tai lähetettiin tiukkoja viestejä. Espanjassa tälle linjalle ei kannata lähteä lainkaan, sillä suurella todennäköisyydellä suututat jonkun kunnolla, minkä jälkeen kaikki hidastuu tai jopa pysähtyy.

Olen kuullut usean tarinan, jossa itse ruokalistaa hakemaan kiirehtinyt asiakas on saanut lähtöpassit espanjalaisesta ravintolasta. Hoputtaa ei sovi, varsinkaan muita.  

Tällä viikolla menen taas lounaalle samaisen yrityksen kanssa, josta on tullut lempiyhteistyökumppanini. Odotan aina kovasti kolmen tunnin lounaitamme – nykyään en vain sovi mitään kiireellistä loppupäiväksi.