Luulin sekoavani väsymyksestä – eniten hätkähdyttivät muiden neuvot

Tuijotin kahvilan seinään kirjoitettua listaa ja pinnistin itseni äärirajoille, jotta muistaisin, mitä olin tilaamassa: "Sellainen kahvi, jossa on vaahtoa", sain lopulta kakaistua myyjälle. Hän katsoi minua oudosti ja alkoi luetella erikoiskahveja kuin pienelle lapselle. "Se juuri", huudahdin cappucinon kohdalla.

Unohdin ystäväni nimen, siskoni syntymäpäivän, hanan valumaan - monesti. Kerran unohdin oman sähköpostiosoitteeni ja erään palaverin jälkeen minun piti tarkistaa kenet olinkaan äsken treffannut. Näin jälkikäteen en edes ymmärrä, miten olen selviytynyt töistäni, kun valvoin kuopukseni vauva-aikana kaikki yöt.

Suurimman osan unohtamistani asioista olen jo unohtanut, mutta sen muistan, että välillä luulin sekoavani väsymyksestä.

Olen aina ollut herkkäuninen. Muistan edelleen, kuinka aamuradiossa työskennellessäni herätyskello soi arkiaamuisin kello 4.45 ja ennen kukonlaulua herääminen tuntui kropassa fyysisenä kipuna. Koko elämäni hulahti harmaaksi mössöksi liian vähäisten yöunien seurauksena, mutta edes se ei valmistanut minua siihen mustaan aukkoon, johon vauvavuoden väsymys minut sinkaisi.

Kun ensimmäinen lapsemme syntyi, minua jännitti, millainen nukkuja hän on. Meillä kävi tuuri. Esikoisemme nukahti itsekseen muutamassa minuutissa ja uinui tyytyväisenä yönsä läpi.

Toinen lapsemme käänsi maailmamme päälaelleen. Hän oli niin innoissaan elämästä ympärillään, ettei olisi millään malttanut haaskata aikaansa unille.

Alkuun hormonit auttoivat, sitten suomalainen sisu, mutta vuoden kohdalla väsymys alkoi toden teolla painaa. Jo iltapäivisin aloin kauhulla odottaa illan nukuttelurumbaa. Nukahtamistalkoot kestivät tuntitolkulla ja kun lapsi lopulta uinahti, kiirehdin sänkyyn vain noustakseni pian uudestaan valvomaan. Jos hyvin kävi, uusi päivämme alkoi vasta aamuviideltä.

Suurin rakkaudentekomme oli nukkua mieheni kanssa eri huoneissa, jolloin toinen sai edes hetken unta, jos ei herännyt korvatulppien läpi kantautuvaan itkuun tai esikoiseen, joka tietenkin alkoi oireilla öisin ympärillään pyörivän shown vuoksi.

Tämän kaiken jotenkin kestin, mutta sitten kuvaan astuivat muut ihmiset kommentteineen. Kuulin, kuinka oli oma vikani, että yritin tehdä töitä vauvavuonna. Minun olisi syytä keskittyä lapsiin ja ennen kaikkea nauttia “nyt, kun ne ovat pieniä!" Nautinhan minä, kun vain silmäni pysyisivät auki.

Minua neuvottiin milloin ottamaan lapsi viereeni, milloin opettamaan omaan sänkyyn tai eri huoneeseen. Kuulin kerta toisensa jälkeen, kenelle poppamiehelle lapseni pitäisi viedä, ja turhauduin kertomaan, kuinka mikään ei auttanut. Eivät varsinkaan kaikki ne ohjeet, joita saimme kasapäin ja pyytämättä.

Yksikään neuvo ei varmasti ollut tarkoitettu pahansuovaksi, mutta lupaan, että puolitoista vuotta valvoneet vanhemmat ovat takuulla yrittäneet kaikkensa karmivasta unikoulusta vyöhyketerapiaan ja unikonsultista homeopatiaan.

Voin myös taata, ettei yksikään väsynyt äiti tai isä hyödy siitä, että kerrot, kuinka oma lapsesi alkoi kahden unikouluyön jälkeen nukkumaan tukkina. Tai kuinka “teidän lapset” on opetettu pienestä pitäen tiettyihin unirutiineihin. Monta kertaa mieleni teki itkuhuutaa neuvojille, mutta sen tein vain itsekseni salaa kotona.

Ainoa kommentti, joka tuntui hyvältä oli, kun ystävä totesi ymmärtävänsä, mitä helvettiä kävimme läpi ja jatkoi, ettei edes yritä neuvoa aiheesta enempää.

Ja eräänä päivänä, yhtäkkiä varoittamatta, naps vaan - pienokaisemme alkoi nukkua. Lähes kaksi vuotta kesti, että valot syttyivät ja värit palasivat elämäämme - ja siinä sivussa myös vuorokausirytmi. Aamut alkoivat taas tuntua ihanilta, väsyneiltä itseltään ja illat huudon ja mellastuksen täyteisiltä ja ah, niin arjen makuisilta.

Jälkikäteen ymmärsin, että valvomistakin on monenlaista. Esimerkiksi biletys on luksusvalvomista: musiikki soi, tanssitaan ystävät ympärillä ja joku tarjoaa ehkä lasillisen kuplivaa.

Pikkulapsivalvominen taas on kuin bileet, joissa DJ on rikkonainen itkuhälytin, tanssilattia on täynnä Duploja ja joku oksentaa syliin.

Spoiler: se joku on harvoin aikuinen.