Miksi lapsesi nirsoilee – ja miksi se ei ole sinun vikasi

”Olimme entisen puolisoni kanssa ennen lapsia kovia ruoanlaittajia ja söimme tosi hyvin, mutta nyt meillä on kolme lasta, 2-, 5- ja 9-vuotiaat, jotka ovat superkranttuja. Minua ärsyttää välillä tosi paljon, että meidän lapset eivät suostu syömään tai edes maistamaan mitään. Olen kateellinen niille vanhemmille, joiden lapset syö kiltisti mitä tahansa. Mutta älkää luulko, että se on vain teidän omaa ansiotanne. Me olemme todella yrittäneet tosi paljon.”

Julia Thurén, helsinkiläinen vaikuttaja, toimittaja, kirjailija ja podcastaaja

Perheensä ruokailutilanteissa tuskastuvan Julia Thurénin kokemus on tuttu elintarvike- ja ravitsemustieteiden osaston aistiprofessori Mari Sandellille. Sandell on tutkinut 20 vuoden ajan, miksi yhden nam on toisen yök – miksi ihmiset kokevat ruoan niin eri tavoin.

”Ei ole ihme, että vanhemmat tuntevat riittämättömyyttä, jos lapselle ei tunnu maistuvan mikään”, Mari Sandell sanoo. ”Yrittämisen puutteesta se ei kuitenkaan johdu. Lapsi vain elää yksilöllisessä aistimaailmassaan, kuten me kaikki.”

Sandell on erikoistunut moniaistiseen kokemiseen, ja ruokailutilanteissa kaikki aistit ovat läsnä. Nirsoksi koetulla lapsella voi olla joko yhteen, kahteen tai vaikka kaikkiin aisteihin liittyviä yksilöllisiä herkkyyksiä, jotka johtuvat monimutkaisesta geneettisestä perimästä. Siten myös samoista vanhemmista syntyneillä lapsilla voi olla aistiherkkyyksissä isoja eroja.

”Jotkut lapset näkevät pieniä asioita, klimppejä tai vaikkapa värejä, joilla ei jollekulle toiselle ole mitään merkitystä. Toiset taas ovat hajuorientoituneita: nenään leijailee jo kaukaa tuoksuja, joista jotkut voivat olla inhokkeja”, Sandell selittää.

Yksilöllinen aistiherkkyys selittää, miksi jotkut lapset ovat hyvin tarkkoja siitä, mitä suuhunsa panevat. Toiset lapset taas tuskin vilkaisevatkaan ruokaa, jota syövät.

”Herkkyyksien puolesta ihmisiä ei voi laittaa arvojärjestykseen. Jos on aistiherkkyyksiä, ei ole huonompi kuin joku toinen”, Sandell sanoo.

Samoin synnynnäinen temperamentti vaikuttaa tutkitusti myös ruokailuun, esimerkiksi siten, kuinka hitaasti tai nopeasti lapsi lämpenee uusille asioille, kokeiluille ja kokemuksille.

Ei maku edellä, vaan maku viidentenä

”Välillä luovutamme ja teemme vain soijamakaronilaatikkoa tai linssikeittoa. Niitä kaikki kolme lasta suostuvat syömään. Ja kaupan valmiita pinaattilettuja ja perunamuusia.”

Mari Sandellin mukaan on aivan luonnollista, että tuttu ja turvallinen ruoka on helposti lähestyttävää. Varsinkin, kun vaihtoehto on monin verroin työläämpi. Uusien makujen opettelun tiellä on monta ylitettävää aistiestettä.

Lapsi tekee ruoasta havaintoja kuulo-, haju-, näkö- ja tuntoaistin perusteella jo kauan ennen kuin ruoka päätyy suuhun – jos päätyy.

”Makuaisti tulee mukaan kuvioon vasta viidentenä, ja vain, jos neljän ensimmäisen aistin yli päästään”, Mari Sandell sanoo. ”Jos ensimmäinen makukokemus on epämiellyttävä, muistosta voi tulla pitkäkestoinen, jolloin ruoka helposti torjutaan.”

Sandell on ollut kehittämässä aistipohjaista lähestymistapaa ruokailun tukemiseen lapsilla. Menetelmää on sovellettu ruokakasvatustuokioissa, joita hän on tiiminsä kanssa pitänyt esimerkiksi päiväkodeissa.

Aistilähtöistä ruokakasvatusta voidaan hyödyntää toimintatuokioiden yhteydessä, ilman maistamisen painetta. Lapset ovat saaneet keskittyä tutkimaan erilaisten aistiharjoitusten avulla, miltä eri ainekset näyttävät, kuulostavat, tuntuvat ja tuoksuvat kun niitä kuoritaan, pilkotaan tai asetetaan eri astioihin.

Kiirettä ei ole: maistamiseen saatetaan lopulta päätyä kuukausien kuluessa ja rohkeuden karttuessa.

Sandellin kokemuksen mukaan tietyt asiat toimivat yleensä niin pienillä lapsilla kuin myös varttuneempien, yli 15-vuotiaiden kanssa. Yksi niistä on komponenteittain tarjoiltava salaatti, josta voi rakentaa lautaselleen annoksen itse.

”Selkeys auttaa. Kun ainekset eivät kosketa toisiaan, lapsi tietää, mitä suuhun on menossa. Valmiina eteen tuleva sekoitus voi olla pelottava kokemus”, Sandell sanoo.

Toinen toimiva keino on tarkkailla lapsen kasvojen ilmeitä, kun hän ottaa ruokaa suuhunsa.

”Jos lapsi sylkee ruoan pois, kannattaa tarkkailla kaikkia ilmeitä, joita lapsella siinä tilanteessa on”, Sandell vihjaa. ”Hektisessä arjessa kärsivällisyys on tietysti koetuksella, mutta jos tarkkailuun on yhtään aikaa, siitä voi oppia tosi paljon.”

Osa lapsista on esimerkiksi hyvin herkkiä karvaalle maulle. Karvaus liittyy monesti kasviperäisiin aineksiin: kasviksiin, marjoihin ja hedelmiin. Etenkin alkusyksyllä, kun ainekset ovat tuoreita, maut ja karvauden voi kokea erityisen voimakkaana.

Avuksi turvavärit ja mieluisat muodot

”Välillä iskee huoli, että lapset kuolee keripukkiin. Sitten kikkaillaan. Viime aikoina olen saanut lapset syömään iltapalaksi oranssin lautasen, jossa on aina appelsiinia ja porkkanaa. Jotenkin he ovat keksineet, että suostuvat syömään tällaisen.”

Lapsen syömistä tarkkailemalla voi päästä kärryille, millaisia asioita lapsi liittää ruokailukokemukseen. Ne voivat liittyä eri aisteihin: yksi haluaa porkkanatikun nyrkkiin, toinen tykkää asetella porkkanakolikoita lautasella ennen suuhun laittamista.

”Päiväkoti-ikäiset ovat opettaneet, että vähänkin nahistunut porkkanatikku vinkuu. Siitä ei lähde haluttua napsahtavaa ääntä”, Sandell kertoo. ”Aikuinen näkee tikussa tai raasteessa porkkanan, mutta lapsi voikin aistia jotain ihan muuta.”

Lapsi saattaa myös liittää tietyn värin tietynalaiseen makukokemukseen. Aikuisten kanssa tehdyn tutkimuksen perusteella esimerkiksi keltainen tarkoittaa joillekin imelää hunajaista makua, toisille taas hapanta sitruunaisuutta.

”Samoin punainen voi edustaa makeaa mansikkahilloa tai karvasta puolukkaa, jonka katsominenkin jo sattuu poskiin”, Sandell sanoo.

Värejä tarkkailemalla voi selvittää, mikä kenties toimisi omalla lapsella tukivärinä. Sen avulla uusien ainesten kokeilemisessa saattaa päästä maisteluun asti.

Erilaiset muodot voivat motivoida lasta etenemään aistipolulla. Vaikkapa formula-auton muotoon leikatut kasvikset houkuttelevat maistamaan ihan eri tavalla kuin läjät erilaisia kasviksia.

Monesti kannustimet ovat pieniä ja simppeleitä: tomaattisiivut järjestellään lautaselle vaikkapa ritarimerkin muotoon.

”Kiireessä aikuisen voi olla vaikea tavoittaa, miten iso asia jokin tällainen voi lapselle olla. Mutta jos pääsee edes yhden aistin kautta polulle, jossa päätyy lopulta maistamaan, niin hieno juttu.”

Ei ole pakko edes maistaa, ei edes vähän

”Olen huomannut, ettei lasta voi pakottaa syömään. Vaikka kuinka höristään rajoista ja nönnönnöö, niin sehän on väkivaltaa ruveta tunkemaan toiselle ruokaa suuhun väkisin. En mä pystyisi. Ja vaikka tunkisin, lapsi sylkisi sen ulos.”

Asiantuntijan ohje on: älä tee ruoasta ongelmaa. Helpommin sanottu kuin tehty, jos lapsi kieltäytyy lähes kaikesta.

”Vanhempi voi olla todella tuskissaan, että etkö sä nyt suostu syömään mitään”, Sandell kuvailee.

Uusien makujen opetteluun kuluu aikaa ja kärsivällisyyttä, jota ei aina ole. Pakottaminen ei kuitenkaan asiaa edistä, vaikka aikuinen ajattelisi siinä tekevänsä hyvän kasvatusteon selkeine rajanvetoineen.

”Minun filosofiaani ei kuulu, että maista edes vähän. Jos aikuisen funktio ruokapöydässä on vahtia, että lapsi syö, on se lapselle kyllä kummallinen tilanne.”

Pakottamisen sijaan aikuisen kannattaa toimia lapsen opettelumotivaation tukijana. Jos huoli liittyy nirsoiluun kasvisten syömisessä, voi vitamiinit ja kivennäisaineet unohtaa hetkeksi ja keskittyä vain ruokailoon.

”Hiljaisen esimerkin voima on tärkeä: tee niin kuin minäkin teen. Jos syöminen on hyväntuulinen sosiaalinen tuokio, lapsi saattaa syödä ihan huomaamattaankin jotain uutta.”

Perinteinen perheen kokoontuminen syömään on Sandellin mielestä upea asia, joskin syksyn harrastusrumbassa yhteistä iltaruokailua voi olla vaikea järjestää.

”Löytyisikö päivästä joitakin muita hetkiä, vaikka aamupala?” Sandell pohtii.

Jääkö nirsoilu päälle – tuki ratkaisee

”Vanhimman, 9-vuotiaan, kanssa pystyy jo vähän keskustelemaan, otetaanko spagetin kanssa myös kastiketta. Hieman siis jo helpottaa ja makupaletti näyttää kasvavan iän myötä. Näen kyllä sellaisen tulevaisuuden, että lapseni voivat syödä hyvin ja monipuolisesti.”

Moni lapsi on valikoiva syöjä, mutta niin on moni aikuinenkin. Mari Sandell kertoo tarkkailevansa joskus ruokakaupassa ihmisiä, jotka tutkivat, puristelevat ja hypistelevät aineksia tarkasti päättäessään, mikä tuote sopii juuri itselle kyseisessä tilanteessa.

”Aikuisellakin voi olla tosi kapea ruokavalio ja se voi rajoittua esimerkiksi pääosin ranskanperunoihin”, Mari Sandell sanoo. ”Ei se itsestään niin mene, että aikuisena kaikki käy.”

Tuki tai sen puute ratkaisee, jääkö valikoiva syöminen lapsuuden ohimeneväksi vaiheeksi vai muodostuuko siitä pysyvä ominaisuus.

”Kun opetteluun saa tukea, on paremmat mahdollisuudet tottua uusiin makuihin ja jopa tulla uteliaaksi. Ainakin on helpompi löytää ne kasvikset ja tuotteet, joiden maut toimivat itselle.”

Jos vanhempana huomaa tuskailevansa lapsensa nirsoilua, kannattaa omaakin historiaa peilata. Olivatko lapsena jotkin ruoka-aineet itselle vaikeita, ja miten niiden kanssa on käynyt? Saiko matkan varrella tukea ja kannustusta, tai onko itse tehnyt tietoisesti jotain asian eteen?

Kokemuksia nirsoilusta kannattaa myös jakaa toisten vanhempien kanssa. Avaudu rohkeasti ja saat yllättävää vertaistukea, Mari Sandell neuvoo.

”Yleensä selviää, ettei meidän perhe painiskelekaan näiden asioiden kanssa yksin. Jonkin asian kanssa on vaikeaa yksillä ja toisen kanssa toisilla. Tuen lisäksi saa usein myös kokeilemisen arvoisia vinkkejä.”