Neljä päivää lapset viruvat, ja sitten on outo keskiviikko

Olen seurannut ranskalaista vanhemmuutta pian neljätoista vuotta. Ensiaskeleista näissä maisemissa syntyi kokonainen kirjakin, niin paljon siinä oli suomalaiselle uutta ja kummaa.

Yksi ehdottomista kummallisuuksista on keskiviikko, lasten vapaapäivä keskellä viikkoa. Maanantait, tiistait, torstait ja perjantait alakoululaiset viruvat koulussa yhtä kauan kuin keskimääräinen suomalainen virkaihminen työpaikallaan, puoli yhdeksästä puoli viiteen. Mutta keskiviikkoisin, silloin ei koulua ole ollenkaan, sillä silloin urheillaan!

Virallinen ranskalainen alakouluviikko koostuu 24 oppitunnista ja hurjan pitkistä lounastauoista. Koulutunteja on suurin piirtein sama määrä kuin Suomessa, mutta se, jaetaanko tunnit neljään vai viiteen koulupäivään riippuu kunnasta. Suurimmassa osassa keskiviikot ovat aina vapaita.

Se tarkoittaa, että vanhemmille keskiviikot ovat toisin sanoen yhtä sumplimista: paitsi, että jonkun on hoidettava pienimpien tarpeista, on heitä kuljetettava jalkapallotreeneihin ja voimistelutunneille. Teams-puheluita hoidetaan sitten vaikka urheiluhallin parkkipaikalta.

Sydän hakkaa, mutta toisaalta yhteen päivään kerätyt harrastukset tuovat arki-iltoihin tilaa ja rauhaa. Tavallisena torstai-iltanakin ehditään olla ja syödä perheenä yhdessä, eikä ole kiire niin kuin monilla Suomen kavereilla. Neljä pitkää koulupäivää puolestaan takaa sen, että lasten ruutuaika pysyy kohtuullisen rajoissa – puhelinhan on koulussa kielletty.

Monet ranskalaisperheet ovat ratkaisseet keskiviikkorumban kutsumalla apuun isovanhemmat. Sen huomasi alakoulun portilla jo tiistai-iltapäivisin, jolloin sinne kertyy odottelemaan harmaapäinen joukko. Mummit ja papat kuljettavat mussukkansa yöksi kotiinsa, seuraavana päivänä ruokkivat ja ajavat harrastuksiin. Yhdetkin lasten kavereiden vanhemmat saivat näin jokaiselle tiistaille aikuisten ikioman deitti-illan, jolloin he kävivät elokuvissa ja illallisilla. Olin avoimesti kateellinen.

Vaikka keskiviikkovapaissa on hyvät puolensa, on niissä toki myös paljon huonoa. Ne venyttävät lasten muut päivät liian väsyttäviksi. Tasa-arvokin kärsii: ylimääräisen vapaan vuoksi monet äidit ovat jättäytyneet tekemään nelipäiväistä viikkoa. Vapaa ei myöskään kohtele kaikkia lapsia samanarvoisesti. Vaikka koulut järjestävät päiväkerhoja niille, joiden vanhempien työ ei jousta, jäävät kivat urheilukerhot monelta kokematta.

Nyt omat lapseni ovat siirtyneet jo yläkouluun, mikä tarkoittaa, että keskiviikot ovat muuttuneet täysin vapaista puolen päivän mittaisiksi koulupäiviksi. Lapset tulevat koulusta kotiin syömään ja iltapäivällä heidät ajetaan urheiluharrastuksiin – se on tehtävä, koska julkinen liikenne ei meidän seudullamme ole kummoista.

Lapseni luonnollisesti rakastavat puolikkaita keskiviikkoja. Silloin saa levätä, liikkua ja kerätä voimia loppuviikon rutistukseen. Mutta pian sekin onni on ohi: lukiovaiheessa keskiviikot muuttuvat pitkiksi virkaihmisen koulupäiviksi, mikä suomalaista vanhempaa hermostuttaa. Vielä en ole ymmärtänyt, mitä sitten tapahtuu harrastuksille.