Onko tuttua sinullekin? Tuija Pehkoselle kävi jouluna "perinteiset"
Tuija Pehkonen oli vakuuttunut, ettei sorru samaan kuin monet jouluna. Ja kuinkas sitten kävikään, siitä hän kertoo kolumnissaan.
Tuija Pehkosen kolumni
Kirjoittaja on juontaja ja toimittaja, joka asuu Helsingissä puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa.
Minä rakastan joulua. Olen ympärivuotinen jouluttaja: aloitan lahjojen hankinnan tammikuun alennusmyynneistä ja ensimmäisen joululeffan katson jo kesälomalla. Minä rakastan överimakeita konvehtirasioita, juuri sammutetun kynttilän tuoksua, suussa rouskuvan piparin tuntua ja salaisia, yömyöhään jatkuvia joululahjavalvojaisia. Rakastan jopa tavaratalon kaiuttimista raikaavaa Whamin Last Christmasia.
Olen myös kuvitellut olevani immuuni sille kuuluisalle joulustressille, joka tunkeutuu joululaulujen mukana korvakäytäviämme pitkin sielumme syövereihin viimeistään joulukuun ensimmäisinä päivinä. Se saavuttaa täyden kukoistuksensa aatonaattona, kun ihmiset säntäilevät tavarataloissa ja marketeissa raivopäisinä metsästämässä joulukaloja ja vaimolle sopivia rintaliivejä.
Harmittelin, että äidin äärimmäinen säätäminen vie ilon hänen juhlastaan.
Olen ihmetellyt, miksi kukaan päästää itsensä tuohon viime hetken paniikkitilaan, kun kaiken olisi voinut hoitaa hyvissä ajoin ja valmisteluista nauttien.
Lapsuusmuistoissani äitini säntäili vauhkona ympäri keittiötä ja halusi kattaa joulupöytään sen seitsemäätoista sorttia. Totesin hänelle monta kertaa, että vähempikin riittäisi, mutta vuoden mittaan sanat ehtivät haalistua ja unohtua.
Surkuttelin, että äidin äärimmäinen huhkiminen vie ilon hänen juhlastaan. Aikuisena olenkin pitkään kapinoinut äitini jouluruokapaniikkia vastaan.
Mutta sitten koitti ensimmäinen kerta, kun vietimme joulua omassa kodissamme. Kutsuimme jouluillalliselle anopin ja appiukon. Vannoin, etten stressaisi, enkä varsinkaan liioittelisi ruoan kanssa. Olinhan istunut monta kertaa anoppini yltäkylläisten joulupatojen ääressä, harmitellut tämän huhkimista ja vakuutellut kuinka pari joulun suosikkiruokalajia olisivat kyllä tehneet joulun.
Suunnitelmani piti aatonaattoon saakka, mutta sitten joulun henki valtasi minut.
Päätin näyttää vanhemmille sukupolville esimerkkiä siitä, miten jouluaaton illallinen valmistuisi kuin itsestään. Tilasin piirakat ja pullat ennakkoon, salaatit ja laatikot ostin valmiina. Aattona vain lorauttaisin laatikoiden päälle tilkkasen kermaa itse tehdyn fiiliksen aikaansaamiseksi. Jälkkäriksi suklaakonvehteja ja glögiä.
Villakoirat piiloutuisivat pimeisiin nurkkiin, kun ruoka nautittaisiin kynttilänvalossa joulujazzin soidessa taustalla.
Suunnitelmani piti aatonaattoon saakka, mutta sitten joulun henki valtasi minut. Joulumanian vallassa kokkasin 1,7 kiloa jouluista salviakanaa (resepti, josta en koskaan ollut kuullutkaan), kilon poropaistia (elämäni ensimmäinen valmistamani poro) ja kolme bataattilaatikkoa (josta tosin on muodostunut sittemmin jouluni suosikkiresepti). Lopuksi hain aattona lähikaupasta valmiiksi paistetun kalkkunan. Sitä syötiin pakkasesta vielä juhannuksena.
Kun joulupöydässä oli oli neljä aikuista, yksi lapsi ja yksi vauva, ruokien menekistä olisi toki voinut tehdä jonkinlaisen laskutoimituksen ennakkoon. Nyt antimista olisi riittänyt neljällekymmenelle. Kaiken lisäksi pukki saapui etuajassa keskeyttämään illallisemme, joten kaikkia lajeja ei todellakaan ehditty maistaa ja jälkkärisuklaat jäivät kokonaan syömättä.
Tuolloin muistin sen, mitä olin tajunnut jo lapsena äitini höyryämistä katsellessani: kaikkea ei tarvitse ahtaa samaan joulupöytään. Entisaikoina joulun yltäkylläiset tarjoilut ovat symboloineet sadon jatkumista ja niiltä on toivottu terveyttä tulevalle vuodelle. Vuonna 2025 olemme vapaita nauttimaan myös yksinkertaisemman jouluaterian.
Mutta jos mietit, miten sellainen valmistetaan, älä minulta kysy. Minä osaan ainoastaan sen äitini version.
Lue lisää:
Uusimmat jutut sähköpostiisi