Sointu Borg paljastaa, missä arkisessa taidossa hän on "umpisurkea"

Pakko se on myöntää: olen aina ollut umpisurkea kokki.

Viisilapsisessa perheessämme riitti sukujuhlia ja jokaisen meistä tuli auttaa valmisteluissa. Välttelin keittiössä hääräilyä viimeiseen asti ja ilmoittauduin siivoamaan, jotta en kokisi olevani jaloissa. Olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että sain mopata lattioita perheen muiden naisten leipoessa kakkuja ja piirakoita. Ajatus jauhoista sormieni välissä puistatti minua.

Olen tuhonnut vuosien saatossa varmaan kymmenen paistinpannua, joko ylikypsentänyt asioita tai tarjoillut annokset liian raakoina. Siskoni tullessa kylään olen polttanut jopa pakasteriisipiirakat. Palohälyttimet ovat monesti huutaneet punaisena.

Kesäloman alkaessa tuijotin hämmentyneenä Prisman maustehyllyä ja kysyin itseltäni rehellisen kysymyksen: skippaanko uusien reseptien testailun sen takia, että kokkaus ei kiinnosta vai uskonko alitajuntaisesti, etten osaa? Miksi en tohdi opetella?

Some pursuaa ruokavaikuttajien upeita luomuksia ja helpoilta vaikuttavia reseptejä, mutta lopputulos lautasellani on kaukana siitä, miltä ruokaluomukseni pitäisi näyttää. Kaikki muut saavat keittiössä hääräämisen näyttämään vaivattomalta ja luontevalta.

Myönnän, etten ole koskaan tarttunut härkää sarvista. Olen vuosien saatossa omaksunut ”huonon kokin” identiteetin, enkä ole kyseenalaistanut uskomukseni totuudenmukaisuutta.

On tekopyhää, milteinpä koomista, että olen kirjoittanut kokonaisen kirjan epämukavuusalueelle menemisestä, mutta kartan uusia reseptien testailua kuin ruttoa. Miten voin kiertää ympäri Suomea luennoimassa rohkeudesta, jos en saa rohkaistua itseäni tekemään edes lasagnea?

En ole jaksanut opetella edes perusteita. Kärsimättömänä sieluna olen yrittänyt käyttää ohituskaistaa, mikä on ruokkinut epäonnistumisen tunnetta. Olen tähdännyt maratoniin harjoittelematta juoksutekniikkaa. Lähtenyt marinoimaan lihoja, ymmärtämättä miten pihvejä oikeasti paistetaan.

Osaan tehdä katkarapupastaa, kypsentää purukumilta maistuvaa kanaa, paistaa jauhelihat tortillaan, kypsentää perunat ja siihen se oikeastaan jää. Tuntuu, että olemme syöneet tortilloja kirjaimellisesti neljä vuotta putkeen - eikä tämä edes ole kovin pahaa liioittelua.

Kun omat voimani olivat keväällä vähissä, kihlattuni kokkasi meille viikoittain hyvää ruokaa. Kesän alussa päätin, että haluaisin yllättää kumppanini. Kokata hänelle jotain hyvää, osoittaa rakkauttani ja kiitollisuuttani tekemällä maistuvaa ruokaa. Aloitin todella simppelillä kesäisellä salaatilla, johon heitin sekaan mansikoita ja saksanpähkinöitä. Lopputulos yllätti: se oli ihan syötävää!

Tarvitsen pieniä voittoja. Olen päättänyt aloittaa tuorepuurolla ja uunikasviksilla. Tällä kertaa en aseta rimaa liian korkealle. Lopputuloksen ei tarvitse olla someystävällinen, annokset saavat näyttää mössöltä.

Olen kuin lapsi, joka opettelee ajamaan pyörällä: yksi uusi resepti per viikko! Annan itselleni luvan tehdä virheitä. Annokset saavat palaa pohjaan, aloitan helpoista ja simppeleistä resepteistä.

Ehkäpä alan rohkeasti somettaa kuvia epämääräisistä ruoka-annoksistani ja väitän, että annokset ovat taidetta, joita harvat ja valitut ymmärtävät.

Niitä ymmärtävät vain ne, jotka uskaltavat tarttua kauhaan ja vispilään plus kolmekymppisinä siitä huolimatta, ettei se tunnu luontevalta.