Sointu Borg kertoo, mitä tuotetta ei ole ostanut: "Kukaan ei tarvitse"

Selailen tylsyyttäni luksusbrändien nettisivuja. Leikittelen ajatuksella pitkästä illallisesta Savoyssa jättikokoinen Chanel-laukku olallani. Näyttäisin kieltämättä se ja uusi tekoturkki harteillani tyrmäävän upealta! Rehellisyyden nimissä motivoidun ajatuksesta. Sitten unelmointi katkeaa.

Pysähdyn pohtimaan, miksi haluan niin kipeästi viestiä habituksellani kasvaneesta tulotasostani? Tajuan, että haluan materiaalisella statuksella viestiä kuuluvani täysin uudenlaiseen viiteryhmään: nuoriin menestyjiin.

Useat ystäväni omistavat upeita merkkilaukkukokoelmia ja ihailen heidän hankintojaan. Moni heistä on tehnyt kovasti töitä, säästänyt kuukausikaupalla ja halunnut palkita itseään.

Miksi en soisi itselleni samaa iloa? Ostan useamman edullisen laukun vuodessa, joten saattaisi olla jopa ekologisempaa tyytyä yhteen merkkikappaleeseen ja pitää siitä hyvää huolta.

Ongelma on, etten osaa erottaa, haluanko laukun itseäni varten vai välittää sillä tietynlaista mielikuvaa. Ja tästä seuraa lisää ongelmia: miten tuon mielikuvan ruokkiminen vaikuttaisi nuoriin some-seuraajiini? Mitä he ajattelisivat, jos Instagram-tarinoissani alkaisi vilahdella jatkuvasti merkkibrändejä ja shampanjaa?

Pelkään tuottavani seuraajilleni pettymyksen, sillä olen somessani, podcastissani ja kirjassani sivunnut useasti somen yltiömaterialistisen syötteen aiheuttamia lieveilmiöitä: riittämättömyyttä, kroonisen jäljessäolemisen tunnetta sekä ahdistusta. Sosiaalinen paine kun on kapitalismin hunajaa.

Niinpä päädyn vain ihailemaan nettikaupan ostoskoria, enkä tee tilausta.

Ajatus useamman tonnin laukusta käsivarressani herättää innostuksen rinnalla myös ahdistusta. Tienasin 28-vuotiaaksi saakka reippaasti alle 20 000 euroa vuodessa. Opiskelijana pärjäsin muutamalla kympillä viikossa ja haaveilin kiinteästä reilun 2000 euron kuukausipalkasta. Olen rehellisyyden nimissä alkanut kaipaamaan sitä Sointua.

Chaneleiden vilahdellessa feedissani olen tajunnut, ettei kyse loppujen lopuksi ole edes materiasta, vaan sen aiheuttamista mielikuvista. Huolettomuudesta ja vapaudesta. Tunteesta, joka monelta kädestä suuhun elävällä puuttuu omasta arjestaan. Arjesta, josta alan itse oman menestyskuplani sisällä menettää tarttumapintaa.

Mutta miksi ainoastaan vaikuttajien pitäisi kantaa vastuuta ostomaniasta ja sen lieveilmiöistä? Eikö jokainen ihminen vastaa itse omista kulutusvalinnoistaan, oli ostohimon lähteenä sitten somevaikuttaja tai perinteinen mainonta?

Omistatko jumbokokoisen Chanelin? Kanna sitä rakkaudella ja päästä irti häpeän tunteesta!

Ahdistutko siitä, että sinulla ei ole varaa siihen? Älä huoli, ei ole suurella osalla muistakaan. Rehellisyyden nimissä: kukaan ei oikeasti edes tarvitse tuhansien eurojen käsilaukkua.