Annoin huonon joululahjan – luulin ystävän nauravan, mutta hän hämmentyi

Olin ostanut joulun alla itselleni mielenkiintoisen kirjan, jonka arvelin ystävänikin haluavan lukea. Mielestäni olisi tuhlausta, että meillä molemmilla olisi hyllyssä sama kirja, joten keksin nerokkaan ja hauskan idean: kääräisisin opuksen lahjapakettiin ja antaisin sen ystävälleni jouluna – en lahjaksi, vaan lainaksi.

Ystäväni olisi kenties aluksi aavistuksen hämmentynyt, kun lukisi kortista, että kyseessä on lainalahja. Mutta nopeasti hän olisi täynnä iloa siitä, että hänellä on elämässään näin villi, nerokas ja hulvaton ystävä. Nauraisimme yhdessä kekseliäisyydelleni ja saisimme uuden yhteisen tarinan muisteltavaksi. Kuka muu muka keksii tällaista?

Hykertelin itsekseni ojentaessani kirjapakettia. Kun ystäväni minulle antamasta pehmoisesta paketista paljastuivat kauniit, itsetehdyt lapaset, epäilys alkoi hiipiä mieleeni. Tai ei, se ei hiipinyt. Se jysähti.

Tajusin, että lainakirja ei ehkä sittenkään ollut niin hauska lahja. Oliko se itse asiassa lahja ensinkään?

Yhtäkkiä näin koko tilanteen aivan eri valossa. Ystäväni oli käyttänyt tunteja, luultavasti useita päiviä, kutoakseen minulle tyyliini sopivat värikkäät lapaset. Minä taas en ollut panostanut euroakaan hänen lahjaansa, ja mikä pahempaa – en ollut edes ajatellut häntä. Ylpeys, jota olin tuntenut omasta kekseliäisyydestäni, oli tipotiessään. Tunsin itseni laiskaksi ja ajattelemattomaksi ystäväksi.

Olin niin nolona ja harmissani omasta vaatimattomasta panoksestani, että en edes muista ystäväni reaktiota. Sen muistan, että emme nauraneet yhdessä makeasti niin kuin suunnitelmaani kuului. Luultavasti hän otti lahjan, tai siis lainan, vastaan hämmentyneenä, kohtelias hymy kasvoillaan.

Olen onnistunut mokaamaan myös pehmeissä paketeissa. Eräänä vuonna minulla oli vankka aikomus ilahduttaa toista ystävääni kauniilla töppösillä. Olin ostanut violetit lankakerät. Joulu lähestyi, ja kerät pysyivät koskemattomina kodissani. Lopulta tuumasin, etten enää mitenkään ennättäisi saattaa työtä valmiiksi ennen joulua.

Mutta ei hätää! Neuvokas ja yli-itsevarma Roosa otti taas ohjat. Sujautin lahjakassiin pelkät lankakerät ja ohjeen siitä, mitä olin ollut aikeissa tehdä. Ajatushan on tärkein!

Nopeasti minulle kuitenkin valkeni, että tämä ajatus ei lämmittänyt ystäväni jalkoja eikä liioin mieltä jouluna. Saimme toki tästäkin yhteisen tarinan muisteltavaksi, mutta täysin eri kantilta kuin olin ajatellut.

Tänä jouluna ajattelin kokeilla jotain uutta: lahjaa, joka on olemassa. Ja jos joku ystävistäni saa kirjan, se olkoon oikeasti hänen.