Kun Tainan vauvalla todettiin syöpä, koko elämä meni rikki – Sairastumisen mörön kanssa oppii elämään, hän sanoo hoitojen jälkeen

Vaaleanruskeita hiussuortuvia putoilee kampaamon lattialle. Fööni puhaltaa ja harja muotoilee paksuja hiuksia kehystämään kasvoja. Taina Söderholm katsoo itseään peilistä ja hymyilee niin, että hymy yltää silmiin asti. Itsestä huolehtiminen on jäänyt pitkään taka-alalle, sillä Tainan elämässä kaikki voimavarat ovat menneet perheen 3-vuotiaan kuopuksen syöpähoitoihin.

Tainan tytär sairastui vakavasti ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Suuret mustelmat herättivät äidin huolen, ja korvatulehduksen jälkitarkastuksessa vauvalle tehtiin tarkemmat tutkimukset. Diagnoosina oli leukemia. Se muutti kaiken. Taina ja vauva siirtyivät välittömästi syöpäosastolle aloittamaan hoidot, ja nelihenkisen perheen esikoinen jäi ihmettelemään, mihin äiti ja pikkusisko katosivat.

”Koko perheen elämä meni hetkessä rikki”, Taina muistelee.

Salon Klipsin tuoleissa istuu Tainan lisäksi kaksi muuta syöpälapsen äitiä, jotka voittivat lapsisyöpäpotilaita ja heidän perheitään tukevan Kympin Lapset -yhdistyksen arvonnassa Helsingin Sokoksen tarjoaman hemmottelupäivän.

Hiustenhoidon lisäksi äidit saivat lahjakortit ja henkilökohtaista opastusta meikkaukseen ja ihonhoitoon Sokoksen Studion asiantuntijoilta. Hetken irtiotto arjesta ja huomion keskittäminen omaan hyvinvointiin on näille äideille harvinaista herkkua.

Meikkituolissa Taina ihastelee itseään, kun ”kauheat kanjonit” on taiottu silmien alta piiloon.

”Olen herännyt tänään henkiin ja lähden elävänä kotiin”, hän vitsailee.

Erityisen merkityksellistä hemmottelun lisäksi Tainalle on ollut toisten syöpälasten äitien tapaaminen. Kun he istuvat kahvikuppien ääressä, pienessä hetkessä on erityinen yhteenkuuluminen. Nämä naiset eivät tunne toisiaan entuudestaan, mutta ymmärtävät toisiaan yhdestä sanasta. Pelko, jaksaminen, sytostaatit, leikkaushoidot, ystävien katoaminen ja syyllisyys muiden lasten huomiotta jäämisestä ovat jaettuja kokemuksia, joita ymmärtävät täysin vain saman kokeneet. Rankkojen aiheiden lisäksi pöydästä kuuluu myös hersyvä nauru.

Taina avaa vertaistuen merkitystä.

”Hoitojen päättymisen jälkeenkin sairastumisen mörkö on olemassa, mutta sen kanssa oppii elämään. Vaikka kaikki on hyvin, samaan aikaan on paljon asioita, jotka eivät ole hyvin. Saman kokeneet tietävät heti, mitä se tarkoittaa.”

Tainaa lohduttaa kuulla vertaisäideiltä, että on täysin luonnollista olla huolissaan vielä viiden vuoden päästäkin.

Lapsen vakava sairaus koskettaa myös koko lähipiiriä: esimerkiksi isovanhemmilla on tuplahuoli sekä omasta lapsestaan että lapsenlapsestaan.

Kympin Lapset ry:n toiminnanjohtaja Anu Tikka näkee työssään vanhempien itselleen asettamat vaatimukset ja muistuttaa armollisuudesta.

”Kaikki tunteet ovat sallittuja, eikä niistä pidä syyllistyä. Masennusjaksotkin ovat inhimillisiä.”

Lapsen sairauden alussa Taina ei osannut etsiä tai kaivata itselleen vertaistukea.

Hän vajosi diagnoosin jälkeen syvälle ja halusi karkuun omia tunteitaan. Pelkästään äidiksi tulemisen tunnetyö oli ollut kesken, kun 10-kuukautisen vauvan leukemiahoidot alkoivat.

”En osannut olla tunteideni kanssa. En halunnut rikkoa lapsiani siksi, että olen itse rikki. Kaikki oli liikaa.”

Yksinäisyys ylitti sietokyvyn rajan sairaalan suljetussa huoneessa. Vauva itki kipuaan, esikoinen odotti kotona, ja puolisoaan Taina tapasi vain hetkittäin hoitovuoroa vaihtaessa.

”Tuntui, että tämä on täydellisen epäreilua. Kaikki oli niin väärin kuin vaan voi olla.”

Vertaistuen saamisen ja antamisen aika alkaa olla nyt, kun pahin on ohi. Tyttären hoidoissa ollaan loppusuoralla, ja ennuste tulevaisuudelle on hyvä. Taina on palaamassa kesän alussa osa-aikaisesti töihin, eikä perheen arjessa tarvitse pelätä enää ihan jokaista pöpöä. Tiettyä varovaisuutta tulee noudattaa jatkossakin, mutta viimeisten lääkehoitojen jälkeen pikkusisko pääsee perheen kanssa lempipuuhaansa eli kauppaan ruokaostoksille.

Tainan elämässä huoli on aina läsnä, mutta niin on myös elämä.

”Kun lapsi sairastaa, hän on kipeä vain silloin, kun on kipeä. Muulloin lapsi elää. Vanhempien tehtäväksi jää murehtiminen siitä, millainen päivä on tulossa huomenna.”