Lapsille ei pidä tuputtaa ruokaa, neuvoo ruoka-ammattilainen | Yhteishyvä
Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.
”Vastuu ruokarytmistä ja tarjottavasta ruoasta kuuluu vanhemmille. Lapselle voi kuitenkin antaa vaihtoehtoja, joista valita”, sanoo Silja Varjonen. Kokkailuseurana 3-vuotias Aapo.

”Vastuu ruokarytmistä ja tarjottavasta ruoasta kuuluu vanhemmille. Lapselle voi kuitenkin antaa vaihtoehtoja, joista valita”, sanoo Silja Varjonen. Kokkailuseurana 3-vuotias Aapo.

Lapsille ei pidä tuputtaa ruokaa, neuvoo ruoka-ammattilainen

Teksti:
Kaisa Hako
Kuvat:
Anna Huovinen
Julkaistu: 27.7.2020
Muokattu: 31.8.2020
Tuputtamisen kulttuuri kannattaa unohtaa lapsiperheen ruokapöydässä. Sen sijaan tarvitaan yhdessä nauttimisen riemua, selkeä ruokarytmi ja luottamusta lapseen, toteaa ruokakasvatuksen asiantuntija Silja Varjonen.

Ruokailu lapsiperheessä on aistien ja tunteiden temmellyskenttä. Sen tietää Ruokakasvatusyhdistys Ruukun toiminnanjohtaja Silja Varjonen, itsekin perheenäiti. Hänen esikoisensa on juuri täyttänyt kolme vuotta, ja syksyllä perheeseen odotetaan toista lasta.

Varjosen into ruokaa kohtaan syttyi seitsemänvuotiaana, kun hän opetteli valmistamaan tiikerikakkua ja nakkikastiketta lasten keittokirja apunaan.

Lumo ja nautinto ei ole kadonnut ravitsemustieteilijänäkään, vaan Varjonen puuhaa mielellään keittiössä ja kasvattaa syötävää pikku puutarhapalstallaan Helsingissä.

Varjosen mukaan lapsiperheiden ruokapöydissä näkyy sama kiinnostuksen kasvu kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Ruoan avulla ilmaistaan identiteettiä.

”Ruoka on tapa erottautua tai kuulua porukkaan painottamalla esimerkiksi terveellisyyttä tai eettisyyttä. Trendeissä näkyvät myös jakolinjat ja ääripäistyminen: on perheitä, jotka etsivät ruoasta aktiivisesti lisää tietoa ja haastavat ammattilaisia, ja on perheitä, joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa”, Varjonen kuvailee.

Vanhemman tehtävä on pitää huoli selkeästä ruokarytmistä ja siitä, että pöydässä on monipuolista ruokaa.

Trendeistä riippumatta lähes kaikissa lapsiperheissä koetaan ”en syö” -vaihe, joka menee vanhemmilla helposti tunteisiin.

”Itseänikin nirsoilu ärsyttää, vaikka kuinka olen ruokakasvatuksen ammattilainen”, Varjonen tunnustaa.

2–6 vuoden iässä lapsi alkaa usein karsastaa uusia makuja. Kyseessä on biologian sanelema kehitysvaihe.

Vanhempien ei kannata supistaa perheen ruokalistaa siksi, että ”ei se tykkää” tai ”ei se kuitenkaan syö”. Sen sijaan kannattaa muistaa kehua aina, kun lapsi rohkeasti uskaltaa maistaa uutta. Tai edes haistaa!

Varjosen mukaan hedelmällisintä on totuttaa lasta uusiin makuihin jo vauva- ja taaperoiässä, mutta myöhäistä ei ole sen jälkeenkään.

Varjosen kolme ruokateesiä

1. Yhdessä syöminen on terveysteko.

Olen huolissani siitä, että kiireisessä arjessa lapsiperheillä on yhä harvemmin aikaa yhteisiin ruokahetkiin. Tärkein ruokaan liittyvä terveysteko olisi, että perhe kohtaisi ruoan ääressä edes kerran päivässä.

Se, miten ruoasta jutellaan ja millaisia mielikuvia siitä välitetään on vielä tärkeämpää kuin se, mitä lautasella on.

Kun olin ekaluokkalainen, isäni teki yövuoroa tehtaassa, jotta voisi olla kotona, kun tulen koulusta. Muistan, miten ihanaa oli, kun isä usein teki meille lettuja tai sämpylöitä. Ruoan valmistaminen toiselle on suuri rakkaudenosoitus.

Usein arjessa käy niin, että lapsi jätetään syömään itsekseen tai vanhemmista toinen syöttää lasta sillä välin, kun toinen puuhaa omiaan.

Olisi tärkeää, että jo vauvaikäisen kanssa nautittaisiin yhdessä ruokailusta, jotta hän näkisi, mitä kaikkea voi syödä ja saisi itsekin maistella toisten kanssa.

Nykyisin suositellaan, että jo 4–6 kuukauden iässä lapsi alkaisi tutustua makuihin mahdollisimman monipuolisesti sormi- ja soseruokailun muodossa. Samalla altistetaan suolistoa erilaisille ruoka-aineille, sillä sen on todettu vähentävän allergioiden ilmaantuvuutta.

2. Vanhempi voi luottaa lapsen kykyyn säädellä omaa syömistään.

Lapsen keho on fiksu. Toivoisin vanhemmilta luottamusta oman lapsen kykyyn säädellä ruokamäärää, jonka hän syö. Vanhemman tehtävä on pitää huoli selkeästä ruokarytmistä ja siitä, että pöydässä on monipuolista ruokaa. Silloin hän on osansa tehnyt.

Tuputtaminen ei kannata. Jos aterioiden välillä ei koko ajan mussuteta välipalaa, lapsi osaa syödä aterialla juuri sen verran kuin keho tarvitsee. Joskus se voi olla vaikka vain pieni pala leipää.

Voi kysyä, onko masu nyt täynnä, ja luottaa vastaukseen. Jos lapsi ei jollakin aterialla syö mitään, se ei ole vaarallista. Tilanne tasaantuu seuraavalla aterialla.

Lapset ovat ruokailijoina hyvin yksilöllisiä, joten vertailu ei hyödytä. Energiankulutus, kasvuspurtit ja lapsen temperamentti vaikuttavat syömiseen. Joku voi vetää valtavia annoksia, toinen näyttää pärjäävän ihan naurettavan pienellä määrällä. Syöty ruokamäärä ei kerro koko totuutta. Sen kertoo neuvolan kasvukäyrä.

3. Ruoka on ilo, ei stressi.

Elämässä on paljon asioita, jotka huolettavat ja stressaavat. Ruokailun ei pitäisi kuulua niihin. Ruoanlaittaja saa olla itselleen armollinen ja käyttää myös valmisruokia ja -soseita sekä pakastekasviksia. Se ei tarkoita, että olisi epäonnistunut vanhempi.

Etenkin vauva-aikana vanhemmilla on paljon pelkoa ja epävarmuutta siitä, saako lapsi riittävästi ravintoa, ja ymmärrän sen. Meidän tehtävämmehän on pitää lapset elossa.

Jos kuitenkin siirrämme huolemme lapsiin, siitä voi syntyä itseään pahentava kierre. Tuputamme ruokaa tai arvotamme sitä: jos syöt tämän, saat jälkiruokaa.

Kiristäminen tai lahjonta voivat toimia yhden aterian ajan, mutta tarkoitus olisi kasvattaa aikuisiksi ihmisiä, joilla on terve suhde ruokaan.

Ruoan varjolla ei pitäisi syyllistää, vaan pyrkiä suhtautumaan siihen neutraalina asiana.

Ruokailoa edesauttaa, että lapsi otetaan mukaan ruoan valmistamiseen. Siinä yhteydessä on luontevaa tutustua raaka-aineisiin kaikin aistein.

Oma kolmevuotiaani tekee kanssani munakokkelia, vispaa taikinaa ja kaataa makaronia kattilaan. Hän haluaa lusikoineen maistella kaikkea ruoanlaiton ohessa, ja äskettäin hän sai raivokohtauksen, kun en olisi antanut hänen maistaa soijakastiketta. Annoin periksi. Reaktio oli: ”Hui, kirpeää!”

Vaikka ruokaa arvostetaan, sen ei tarvitse olla haudanvakava asia. Parsakaalit voi hyvinkin nähdä dinosaurusten puina: ”Nää olis dinosauruksia, ja nyt nää söis noi puut.”

Näin syön

Ruokapaheeni: Rakastan sipsejä, ja se herättää tuttavissani suurta huvitusta, koska olen ravitsemusalan ammattilainen. En kuitenkaan koe minkään ruoan syömisestä huonoa omaatuntoa, sillä kaikista ruoista voi nauttia.

Tätä ruokainnovaatiota odotan: Kotimaisesta järvikalasta tehtyjä uusia helppokäyttöisiä kalatuotteita, joiden hintakin olisi kohdallaan. 80-vuotiaana haluan syödä maukasta ruokaa ja nauttia aterialla myös punaviiniä. Toivon, että saan syödä mahdollisimman usein yhdessä perheeni ja ystävieni kanssa.

Lue lasten ruokailusta myös nämä