Pitääkö päiväkoti-ikäisellä lapsella tosiaan olla tavoitteellinen harrastus?

Stressaaminen on vuosia ollut tavaramerkkini. Olen valvonut lukemattomia öitä työasioiden takia, mutta äitiys räjäytti pankin. Viimeisimpänä olen jumiutunut lasten harrastuksiin – tai ennemminkin niiden puutteeseen.

Lapseni ovat nyt 2- ja 5-vuotiaita ja erityisesti isomman kohdalla huomaan, että monen samanikäisen ilta täytetään tanssi-, tennis-, jalkapallo- ja akrobatiatunneilla. Yksi jos toinenkin äiti tai isä kuskaa päiväkoti-ikäistä lastaan kolme tai neljä kertaa viikossa harrastukseen, ja perustelee tätä sillä, että on pakko ottaa pientä etumatkaa tulevaisuutta varten.

Enää ei riitä, että lapsi leikkii, juoksee ja hyppii. Eräskin tuttavaperheen isä kertoi ylpeästi kolmevuotiaan lapsensa käyvän parkour-tunnilla, sillä lajissa lapsen fyysiset ominaisuudet kehittyvät kokonaisvaltaisesti. Mitähän ihmettä varten häntä tässä iässä täytyy optimoida? Eikö saman asian ajaisi leikki ja kiipeily vanhempien valvovan silmän alla – tai mikä parasta, heidän kanssaan?

Myös vanhemmuudesta on tässä ajassa tullut keskinäistä kilpaurheilua. Jokainen haluaa selviytyä voittajana maaliin ja somettaa skumppalasi kädessään onnistumisistaa eli oman juniorin menestymisistä. Mutta hinta on kova, jos lapsen ei anneta olla lapsi, jonka tärkein tehtävä on leikkiä ja riemuita.

Olemme mekin kokeilleen kaikenlaista. Olemme käyneet uimakoulussa. Ainoa lapselle mieluisa asia oli tuolloin jäätelö, jolla häntä lahjottiin uimahalliin. Olemme olleet trampoliini- ja jumppatunneilla, mutta suosikkiopettajan lopettaessa tunnit alkoivat maistua pakkopullalta.

Tennistäkin yritettiin, mutta oli mahdoton tehtävä yrittää saada viisivuotiasta samalle kokeilutunnille parhaan ystävänsä kanssa – tämä kun oli aloittanut harrastuksen jo puoli vuotta aiemmin. He eivät missään nimessä voisi treenata enää samassa ryhmässä. Ehdotin myös, että ehkäpä jompikumpi vanhemmista saisi tulla rohkaisemaan lasta kentän laidalle, ettei jännitys kävisi liian suureksi. Se ei kuitenkaan sopinut, sillä vanhemmat pääsisivät mukaan vain pienempien taaperoiden kanssa. Se juna oli siis mennyt.

Olen itse harrastanut aina ja paljon. Olen kulkenut koristreeneissä, jumpassa, käynyt ratsastamassa ja partiossa, jopa tanhunnut menemään. Kilpauinnin aloitin 11-vuotiaana ja vaikka olin auttamattoman myöhässä, siitä tuli minulle rakas harrastus, jolla ylpeilen edelleen uimahallissa omaksi iloksi polskiessani. Olen saanut osakseni niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin kokemuksia. En ehkä rakastunut mihinkään lajiin, mutta liikunnalliseen elämäntapaan kylläkin.

Missään minusta ei tullut mestaria, mutta sitä en ole kaivannutkaan. Olen saanut ihanan, kokeilemaan rohkaisevan pohjan liikuntaan ja oppinut toimimaan erilaisissa ryhmissä – ja myös häviämään. Tärkeitä taitoja elämässä kaikki. Siksi minusta tuntuukin hullulta, että alle kouluikäisen lapseni tulisi jo tietää, haluaako hän tähdätä Wimbledoniin, Minnesotaan vai ihan vain hyvän mielen hiihtolenkkipolulle.

Harrastuksista keskustellessa joku nostaa aina esiin huippu-urheilun. Että eihän huipulle höntsäilemällä päästä. Ei tietenkään. Huippu-urheiluun tähtäävä treenaaminen on asia erikseen. 

Siksi päätin selvittää, miten Milano-Cortinan olympialaisissa mitalitaulukon ykköspaikkaa pitänyt Norja nuorisoaan harjoittaa. Maata pidetään paitsi huippu-urheilun mahtimenestyjänä myös lasten ja nuorten liikunnan mallimaana, eikä suotta. Norjassa on linjattu, että lasten harrastamisessa tärkeintä on osallistuminen ja hauskanpito. Lapset saavat kokeilla eri lajeja ilman paineita erikoistumisesta. Alle 11-vuotiailta puuttuvat kansalliset ranking-listat, ja kisoissa kaikki palkitaan. 

Ehkä avain huippu-urheilun eliitin saavuttamisessa ei olekaan lasten kunnianhimoisessa, tavoitteellisessa treenaamisessa. Sillä jos liikunnasta tulee liian aikaisin vakavaa, siitä katoaa se tärkein, ilo liikkua. Ja ilman sitä ei synny urheilijoita, vaan ainoastaan entisiä harrastajia.