Sophia Janssonin lapsuus ei ollut muumi-idylliä – Kertoo nyt varjopuolista

Lapsi hyväksyy sen perheen, johon syntyy. Näin Sophia Jansson ajattelee. Hän tosin sattui syntymään varsin kiinnostavaan perheeseen vuonna 1962, kesken uudenvuodenjuhlien.

Sophia Jansson on Moomin Charactersin hallituksen puheenjohtaja. Yhtiö valvoo muumihahmojen käyttöoikeuksia. Hän alkoi luotsata yhtiötä 2000-luvun vaihteessa, kun hänen isänsä, kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä Lars Jansson ja tätinsä, kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson kuolivat.

Mutta Sophia Jansson oli myös lapsi, joka kasvoi Janssonien taiteilijaperheen ympäröimänä ilman äitiään. Hänen lapsuusmuistoihinsa perustuva kirja Kolme saarta – isä, äiti ja minä on juuri ilmestynyt.

Suurin syy muistelmien kirjoittamiseen oli, että Sophia huomasi ajan hupenevan.

”Jos minä en kerro muistojani, lapseni ja lapsenlapseni kuulevat ne muualta”, hän sanoo.

Kirjoittamisessa oli kuitenkin myös muita etuja. Kun sanat ja ajatukset pani paperille, Jansson joutui jäsentämään lapsuutensa suurinta traumaa.

Sitä, että hänen äitinsä jätti perheen, kun tytär oli viisivuotias.

Äiti oli mörkö takaraivossa

Sophia Janssonin äiti Anita Lesch ei nainut Larsia rakkaudesta, vaan siksi, että heille oli syntymässä yhteinen lapsi. Perhe asui Sophian ensimmäisinä vuosina talvet Ibizalla. Kesät he viettivät Janssonin perheen kanssa Pellingissä, Porvoon saaristossa.

Sophian varhaislapsuudessa äiti alkoholisoitui, eivätkä tyttären harvat muistot äidistään olleet kovin mairittelevia.

”Äiti oli hyvin pitkään tumma mörkö takaraivossani.”

Kirjassaan Sophia Jansson kertoo kolmesta muistosta, jotka hänellä oli äidistään. Yksi niistä sijoittuu päivään, jolloin äiti lähti.

Sophia oli ulkosaaristossa hiekkarannalla äitinsä kanssa, kun äiti alkoi yhtäkkiä tivata vessapaperia. Sophia teki kaikkensa, että löytäisi paperia jostain, muttei onnistunut.

Äiti lausui kiivaat sanat, jotka syöpyivät tyttären mieleen:

”Ellet hae paperia heti, minä saatana häivyn täältä!”

Vielä samana päivänä äiti lähti veneellä kaupunkiin, eikä palannut enää perheensä luokse.

Anita kuoli 38-vuotiaana vuonna 1968.

Mitä pieni Sophia ajatteli rannalla tapahtuneesta episodista?

”Niin, sanopa se”, Sophia toteaa.

Aikuisena on vaikea päästä enää lapsen mieleen. Mutta tapahtunut jätti eittämättä jälkiä.

”Lapsen maailma pyörii itsen ympärillä, eikä hän tajua kokonaisuutta. Tietenkin silloin myös huonot asiat ovat omaa syytä.”

Nuorena aikuisena Jansson ymmärsi, ettei äidin lähtö ollut hänen vikansa. Silti hän kertoo käsitelleensä asiaa koko elämänsä ajan.

”Älyllinen tajuaminen ja se, mitä tapahtuu tunnetasolla, ovat eri prosessit. Ne eivät välttämättä tapahdu samassa ajassa.”

Vaikka kokemus oli traumaattinen, Sophia kuvaa lapsuutensa olleen pääsääntöisesti hyvä. Ympärillä oli välittäviä ja turvallisia aikuisia. Janssonien pieni perhe piti tiiviisti yhtä.

”Menee eloonjääneiden piikkiin, että lapsuuteni oli onnellinen ikävistä asioista huolimatta.”

Pitkään Jansson ajatteli, että päätöksen perheen hajottamisesta oli tehnyt äiti. Aikuisena hänelle selvisi, että todellisuus oli monimutkaisempi. Eroaminen olikin isän ajatus. Alkoholiongelman lisäksi äidillä oli taipumusta itsetuhoisuuteen.

”Isä näki, että tilanne teki hallaa hänen tyttärelleen ja heidän oli pakko erota.”

Kirjeistä löytyi äidin ääni

Sophia eli yli 60-vuotiaaksi kipeiden lapsuusmuistojen kanssa, kunnes alkoi tarkastella lapsuuttaan aikuisen silmin. Vastauksia avoimiin kysymyksiin löytyi perheenjäsenten kirjeistä.

Tove tunnetusti kirjoitti paljon kirjeitä, mutta niin tekivät myös Lars ja Toven elämänkumppani Tuulikki Pietilä.

Yllättäen Sophia löysi myös pinon äitinsä kirjoittamia kirjeitä. Ne oli osoitettu Anitan omalle äidille.

Kirjeiden kautta Sophia onnistui rakentamaan eheämmän kuvan äidistään.

”Kuulin niiden kautta äitini äänen.”

Jansson kertoo syyllistäneensä äitiään monista tapahtumista. Kirjeet ja äidin taustaan tutustuminen ovat kuitenkin tuoneet ymmärrystä ja armollisuutta äitiä kohtaan. Anita eli repaleisen elämän. Hän joutui vauvana lastenkotiin ja nuoruudessaan Anita elätti itseään prostituutiolla. Sairastuminen oli vain jäävuoren huippu.

”Hän ei pystynyt hallitsemaan omia traumojaan.”

Kirjeiden kautta myös kuva Sophian isästä muuttui. Lars Jansson oli Sophian mukaan sulkeutunut, eikä puhunut nuoruudestaan juurikaan. Eikä Sophia oikein osannut kysyäkään.

”Lapsi ei ehkä ymmärrä, että vanhemmilla on ollut elämää myös ennen vanhemmuutta.”

Toven kirjeistä selvisi muun muassa, että isä oli nuoruudessaan hautonut itsemurhaa.

”Isä, jonka tunsin, oli tasapainoinen ja iloinen ihminen. Jopa vähän pyhä. Nyt näin hänet uusin silmin.”

Oikea aika kertoa

Rajut lapsuusmuistot olisi ollut helppo jättää julkaisemattakin. Edes Janssonien perheessä niistä ei puhuttu. Sophia ajattelee, että sodanjälkeinen vaikenemisen kulttuuri ulottui myös heidän taiteilijaperheeseensä.

Esimerkiksi Sophian äidistä ja hänen kohtalostaan vaiettiin.

”Aikuiset ovat ehkä ajatelleet, että suojelevat lasta, eivätkä vatvo ikäviä asioita.”

Tiettyyn pisteeseen saakka menetelmä toimikin. Mutta teini-iässä Sophia Janssonilla heräsi kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut vastauksia.

Toisaalta hän myöntää itsekin olleensa osa vaikenemisen kulttuuria. Sophia ei esimerkiksi puhunut lapsuusmuistoistaan omille lapsilleen ennen kuin he olivat aikuisia.

”He ihmettelivät, miksen kertonut aiemmin. Mutta on vaikea arvioida, milloin on hyvä hetki kertoa elämänsä tärkeistä asioista. Varsinkin, jos asiat ovat huonoja ja traagisia.”

Jännittikö häntä kertoa lapsuutensa kivuliaista muistoista?

”Kyllä. Ja siksi olin kertomista lykännytkin”, Sophia Jansson sanoo.

”Mutta tässä iässä tiedän, että elämässä tapahtuu paljon rajuja asioita. Meidän perheessämme sattui yhtä ja toista. Joku toinen voi kokemuksistani lukemalla käsitellä omaa elämäänsä ja saada siitä apua.”

Sophia Janssonin kirja Kolme saarta – isä, äiti ja minä ilmestyi 11.9.