Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.

Kävely teki Mirja Kärnän onnelliseksi

Teksti:
Miia Vähähyyppä
Kuvat:
SOK
Julkaistu: 23.9.2015
|
Muokattu: 31.8.2020
Maisemien vaihtuessa mieli päästää irti vanhasta ja antaa tilaa uudelle. Tämän oivalsi Mirja Kärnä kuljettuaan kävellen neljätuhatta kilometriä Suomesta Espanjaan. Matka kulki pitkin Santiago de Compostelaa ja muita pyhiinvaellusreittejä.

Hiekka rahisee vaelluskenkien alla, kun Mirja Kärnä kävelee laakeassa ja puuttomassa maastossa pitkin Santiago de Compostelaa. Hän vaeltaa ensimmäistä kertaa kuuluisalla pyhiinvaellusreitillä, ja takana on jo satoja kilometrejä. Kaukana horisontissa pilkahtaa tuttu kävelijä, jonka kanssa hän on ystävystynyt vaelluksen aikana. Kun Kärnä yrittää saada ystävän kiinni, hänet valtaa yhtäkkiä riipivä ja lohduton suru. Se kumpuaa jostain menneisyydestä, eikä hän ymmärrä sen syytä.

Kärnä saapuu pieneen kylään, jossa on muutama kivitalo, kirkko ja baari. Muut vaeltajat ovat juuri laskemassa reppujaan baarin terassille, mutta Kärnä suuntaa kirkkoon. Hän istuu kirkon takaosaan, nojaa päänsä edessään olevaan penkkiin ja antaa kyynelten tippua maahan.

Kärnästä tuntuu, ettei kukaan muu voi tuntea niin kauheaa lohduttomuutta. Häntä pelottaa, sillä omien tunteiden hallinta tuntuu kadonneen.

Vaikka iltapäivä on jo pitkällä, Kärnä päättää jatkaa matkaansa. Surun syytä hän ei keksi, mutta askel askeleelta tunne alkaa helpottaa.

Onnellisuuslihas pitää pinnalla

Mirja Kärnä, 34, kaataa lasiin itse tehtyä viinimarjanlehtijuomaa ja istuu pöydän ääreen Kuopion-kodissaan. Vieressä nojaa turkoosi rinkka, joka on jo pakattu tulevan viikonlopun vaellukselle Turun saaristoon.

Moni voisi pitää Kärnää hurahtaneena, sillä harva rakastaa kävelemistä ja siitä puhumista yhtä paljon. Kaikki sai alkunsa Paulo Coelhon teoksesta Pyhiinvaeltaja, joka innoitti Kärnän ensimmäiselle, viisi vuotta sitten tehdylle vaellukselle. Reissu muutti naisen elämän. Käveleminen vei silloin mennessään, ja nyt jalat ovat kantaneet jo neljä pitkää vaellusta.

"En ole urheilija, vaan kävely merkitsee minulle pikemminkin henkistä tutkiskelua. Olennaista on suostua kohtaamaan sen aikana ikävät tunteet ja möröt. Ensimmäisen vaellukseni aikana pintaan nousi ennen kaikkea arvottomuuden tunne. Tajusin ajattelevani, etteivät matkalla tapaamani ihmiset pidä minusta, koska olen täysin arvoton", Kärnä kuvailee.

Kärnä sai valaisevan oivalluksen kävellessään yksin ilman muita ärsykkeitä. Tunteen käsittely alkoi sen tunnustamisesta ja hyväksymisestä. Vähitellen samanlaiset ajatukset oli helpompi tunnistaa ja arvottomuuden tunne alkoi helpottaa.

"Nyt ajattelen, että hankalille tunteille kannattaa avata ovi. Niille voi sanoa, että 'käykää sisään ja lähtekää ulos, kun siltä tuntuu'."

Kärnä uskoo, että jokaisella on oma onnellisuuslihas, jota voimistamalla pysyy pinnalla, vaikka elämä heittelee. Lihaksen treenaaminen on simppeliä: kävele ja ole itsesi kanssa.

Mies tunsi kävelyn vaikutukset

Kärnän neljäs ja viimeisin pitkä vaellus kesti seitsemän kuukautta. Matka alkoi Suomen Hattulasta ja kulki vanhoja pyhiinvaellusreittejä Saksan, Luxemburgin ja Ranskan läpi Espanjaan. Kilometrejä kertyi kaikkiaan lähes 4 000. Kärnä etsi etukäteen tietoa netistä ja vaellusoppaista ja säästi rahaa kymppitonnin. Ennen kävelyä hän treenasi ainoastaan rennoilla juoksulenkeillä.

Raskainta ei suinkaan ollut kävelyn fyysisyys. Henkisesti vaikein paikka tuli eteen Itä-Ranskassa, jossa yöpaikkaa oli lähes mahdotonta löytää. Teltankin Kärnä oli lähettänyt kotiin, sillä se painoi liikaa.

"Silloin olin valmis luovuttamaan. Tunsin hirveää häpeää. Miten kehtaisin jättää reitin kesken, kun olin sitoutunut siihen julkisesti sekä läheisilleni että blogissani? Lopulta sain idean eräältä vaeltajapariskunnalta. Kun olin kävellyt päivän, matkustin junalla hostellille ja palasin aamulla samaan paikkaan jatkamaan kävelyä."

Neljännen kävelyn merkitys kirkastui Etelä-Ranskassa. Kun Kärnä saapui itävaltalaisen miehen pitämän majatalon pihaan, mies kysyi ensimmäisenä, joko pelko on hävinnyt. Hän siis tunsi kävelyn vaikutukset.

"Mietin hetken ja sanoin, että on. Kävelyt eivät ole minulle uskonnollisia kokemuksia, mutta en yhtään ihmettele, miksi pyhiinvaellukset kuuluvat eri uskontoihin. Kävellessä käsittelemättömät tunteet alkavat virrata kehossa. Kun kulkee eteenpäin ja maisemat vaihtuvat ympärillä, myös mieli päästää vanhasta irti ja antaa tilaa uudelle", Kärnä selittää.

Muuttunut minä

Paperilla on koukeroinen musta kuvio. Viivaa ja ympyrää, käkkärää ja yhteen liittyneitä vetoja. Se on Kärnän piirtämä intuitiivinen tussityö, jonka tekemistä hän kutsuu energiavirtausten seuraamiseksi. Sen tarkoituksena on antaa käden viedä kynää ilman, että ajatukset määrittävät suuntaa.

Nähdessään tussityön kotinsa seinällä Kärnä muistaa, mitä on oppinut: hyväksymisen. Vaikka piirroksesta ei tullut sellaista kuin Kärnä odotti ja toivoi, siitä tuli hyvä, hellyttävä.

"Olen oppinut kävelyillä myös neutraalia suhtautumista. Vaelluksella ei tarvitse muuta kuin ruokaa, lämpöä ja turvallisen nukkumapaikan. Kaikki ovat hikisiä, kaikilla on rakot kantapohjissa eikä kukaan kysele, mitä olet saanut työelämässä aikaiseksi."

Nyt Kärnällä on oma yritys, joka järjestää kävelyjä ja kursseja. Niiden aikana etsitään yhteyttä itseen ja toiseen ihmiseen. Hitaalle, suorituspaineettomalle luonnossa liikkumiselle on Kärnän mukaan tilausta: tarvittava luontotankkaus jää, kun arjessa ollaan kaukana metsistä.

Kävelyiden innoittamana Kärnä on kirjoittanut myös Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä -romaanin, joka on juuri julkaistu.

"Aiemmin olin epävarma ja lukossa. Annoin ympäristön ohjailla valintojani. Ennen ensimmäistä matkaani mietin, pitäisikö vain ottaa järkevä työ eikä lähteä kuukaudeksi haahuilemaan maailmalle. Onneksi lähdin", Kärnä sanoo.

Eniten kävelyt ovat opettaneet luottamaan tulevaan. Nyt Kärnä uskoo, että mitä tahansa tapahtuukin, se on loppujen lopuksi hyväksi.

"Jos valitsee pelon ja odottaa jo valmiiksi jotain pahaa, siitä tulee itseään toteuttava ennustus", Kärnä sanoo.

Ja siksi pitää uskoa hyvään.

" Hankalille tunteille kannattaa avata ovi. Niin ne tulevat, mutta myös menevät."

Mirja Kärnä, 34

Mottoni on… älä oleta mitään ja hyväksy kaikki. Tarkoitan sitä, että haluan edetä kuin vesi. Jos vastaan tulee kivi, täytyy luottaa siihen, että niin oli tarkoitus. Kiven voi kiertää rauhassa.

Nauroin viimeksi… kun näin kaksivuotiasta kummipoikaani ja hänen neljävuotiasta veljeään. Minulla on nauru herkässä.

Itkin viimeksi… kun katsoin Greyn anatomia ­-draamasarjaa. Olen koukussa ja itken sarjan tapahtumille.

Moka, joka opetti eniten… olen tehnyt usein töitä vain oman arvoni nostamisen vuoksi, en niinkään sisäisestä palosta. Se vie voimat ja väsyttää. Nyt vältän sellaisia töitä.

Tätä en ole kertonut muille… että vahvuuteni takana on äärimmäistä herkkyyttä. Ahdistun tilanteissa, joissa aistin ihmisten välillä negatiivista energiaa, vaikka se ei liittyisi minuun.

Haluan vielä oppia… käyttämään villivihanneksia ruoanlaitossa.

Tutustumme juttupaikalla oman elämänsä onnistujiin. Tunnetko henkilön, joka on onnistunut tavoitteessaan? Lähetä ehdotuksesi osoitteeseen yhteishyva.toimitus@sok.fi.

Lisää aiheesta