Halveksin kotimaanmatkailua – kunnes löysin Suomen salatut helmet

Kylmää, rumaa ja huonon makuista.

Näin rumasti kuvailin kotimaanmatkailua ystävilleni vielä joitakin vuosia sitten. Olin palellut kesäfestareilla, syönyt kymmeniä ylikypsäksi paistettuja lohiannoksia ja pettynyt samalla tavalla kaavoitettuihin, halvalla rakennettuihin pikkukaupunkeihin.

Ennen kaikkea olin pettynyt ihmisiin. Spontaanit kohtaamiset ja iloinen small talk olivat tiessään. Ulkomailla kaikki tuntui olevan toisin: tuntemattomat ottivat kontaktia, ja olin itsekin iloinen, rentoutunut ja yllättävän vapautunut. En siis lainkaan oma itseni.

Turismin antropologiassa tätä kutsutaan liminoiditilaksi. Emme siis lähde matkoille vain uuden ympäristön takia, vaan siksi, että muutumme matkoilla itsekin. Ruotsalainen etnologi Orvar Löfgren on kuvaillut liminoiditilassa lomailua haluksi olla hetkellisesti joku muu, joka on tunteellinen, ruumiillinen ja lapsellinen.

Suomi on täynnä pienkulttuureita

Liminoiditilan käsite on tullut jälleen mieleeni, kun olen pohtinut suhdettani kotimaanmatkailuun. Se on nimittäin muuttunut viime vuosina totaalisesti.

Aiemmin Suomi-matkailu oli minulle synonyymi tylsyydelle, kunnes koronapandemia pakotti minut tutustumaan maahamme paremmin. Kun lentomatkalle ei ollut asiaa, otin asuntoauton alleni ja kiersin Suomea.

Yllätyin positiivisesti. Kaipaamani small talk löytyi, kun opettelin hymyilemään ihmisille ja sain vastakaikua. Kuopio tuntui Turussa kasvaneelle kuin reissulta kaukomaille. Muistelen edelleen lämmöllä paikallisen pitserian työntekijää, joka istui pöytäämme ja jutteli kanssamme pitkät pätkät, vaikka ruoka oli jo pöydässä.

Samaa vaivatonta kykyä kohdata ventovieras löysin tamperelaisista. Istuin Rauhaniemen kansankylpylän lauteilla ja kuuntelin vierustoverini rentoa jutustelua. En muista puheenaiheita, mutta muistan hyväntahtoisen tunnelman. Kohtaamisessa ei ollut minkäänlaista laskelmointia.

Tuon kesän aikana ymmärsin, että ei tarvitse matkustaa kaukomaille löytääkseen alueellisia identiteettejä ja pienkulttuureita. Kieli, tavat ja perinteet eroavat toisistaan myös Suomessa. Tärkeintä on oma asenne. Kotimaan kohteisiin ja ihmisiin on suhtauduttava riittävällä uteliaisuudella. Tarvitaan myös herkkyyttä ymmärtää nähdä tuttuuden takaa jotakin yllättävää.

Yllättäjät eivät olleet isoimpia matkahittejä

Kun opettelin katsomaan Suomea uusin silmin, ymmärsin sen ainutlaatuisuuden. Jätin reissulistalta pois TripAdvisorin TOP-kohteet Suomenlinnoineen ja Lapin helmineen, sillä halusin nähdä jotakin uutta.

Löysin puolitoista kilometriä pitkän Huuhanrannan Saimaan Ruokolahdelta ja unohdin samantien Porin Yyterin. Koin koskien kuohut Lieksan lähellä Ruunaankoskella. Kävin unohtumattomalla päiväretkellä Syrjän laguunilla Varkauden lähellä ja ihailin rantoja ja paikallista käsityötä Hailuodossa. Vietin aikaa myös Karkkilassa, Högforsin tunnelmallisella ruukkialueella.

Jatkoin Suomi-matkailua syksyllä, kun koronapandemia jatkui. Matkustin marraskuussa yömyöhään yhteysaluksella Jurmoon ja hämmästyin, kun näin aamulla mökkini edustalla alpakoita.

Seuraavana kesänä näin kuuluisan riippusillan Hossassa ja ihailin poroja, jotka tervehtivät asuntoautoilijaa leirintäalueella. Löysin myös salaisia rantahelmiä. Suosikkini oli Sotkamosta Hiukan hiekat, joka ei ole syyttä saanut lempinimeä Kainuun Riviera. Uudessakaarlepyyssä sijaitseva Strosandin hiekkaranta oli puolestaan rauhaa etsivän unelmakohde. Ranta sijaitsee kauniilla luonnonsuojelualueella, jossa voi pulahtaa uimaan vaikka kesken polkujuoksun.

Olenko tyhmä turisti?

Turismin tutkimuksessa matkailijoihin on suhtauduttu milloin kriittisesti, milloin hieman suopeammin. Esimerkiksi amerikkalainen historioitsija Daniel J. Boorstin on pitänyt turistia pinnallisena hölmönä, joka etsii kohteestaan karikatyyria. Tällainen ”tyhmä turisti” ei siis halua aitoa kokemusta, vaan ennalta järjestetyn ja helposti sulavan illuusion.

Myönnän, että myös minä luon kesälomamatkoillani mielikuvia, jotka voivat vaikuttaa naiiveilta. Leppoisat tamperelaiset ja lupsakat kuopiolaiset ovat stereotypioita. Ajattelen kuitenkin, että me suomalaiset tarvitsemme toisiltamme lisää positiivisia sanoja, hyväntahtoisuutta ja nostatusta. Tarvitsemme lisää kansallisylpeyttä.

Lähimatkailun suosiminen kannattaa myös ympäristösyistä. Aina ei tarvita pitkiä lentomatkoja, että voi kokea jotakin sykähdyttävää. Riittää kun katsoo tarkasti ja uteliaan positiivisella asenteella lähelle.

Tänäkin kesänä ajattelen. Ihanaa Suomi, täältä tullaan!