Antakaa minun olla rauhassa ahdistunut, vaatii Sointu Borg

"Tunnista pitkittyneen stressin hälytysmerkit", "Ahdistus voi kolminkertaistaa muistisairausriskin", "Psykologi kertoo, millaiset ihmiset ovat alttiita ahdistukselle".

Mitä enemmän silmiini eksyy iltapäivälehtien otsikoita stressin ja ahdistuksen haitallisuudesta, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vikana. 

Tapa, jolla ahdistuksesta uutisoidaan ja miten siitä keskustelemme, saa minut tuntemaan riittämättömyyttä. Mutta en yksinkertaisesti jaksa enää kokea huonommuuden tunnetta. 

Antakaa minun ahdistua rauhassa!

Olen paininut ahdistuksen kanssa aikalailla koko elämäni. Ahdistukseni ei linkittäydy tiettyihin tilanteisiin, se on minulle olotila. Aivokemiani ovat mitä ovat. Pystyn toki vaikuttamaan fyysisiin oireisiin omilla valinnoillani ja teenkin niin. Yritän minimoida ruutuaikaa, kuluttaa mahdollisimman vähän alkoholia, kuntoilla, nesteyttää ja syödä tasapainoisesti.

En vain jaksa enää lukea ainuttakaan ohjelistaa siitä, miten minun tulisi ahdistuneisuuttani hallita. Usko pois, kaikkea on kokeiltu! 

Mitä enemmän puhumme ahdistuksesta, sen ahdistuneemmaksi tulen. 

Tarvitseeko moni suomalainen nuori tällä hetkellä ammattilaisen apua ahdistuksensa hallintaan? Kyllä. Kun olin parikymppinen ja paniikkihäiriöni oli huipussaan, minäkin kaipasin kipeästi keskusteluapua ja työkaluja selvitäkseni arjesta.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä ahdistuksen kuormittavuutta, mutta minusta olemme maalanneet ahdistuksesta mörön. Taudin. Olotilan ja pandemian, joka rajataan normaaleiden tunteiden ulkopuolelle.

Olemme maalanneet stressistä ja ahdistuksesta vihollisia ja unohtaneet sen, että normaali elämä pitää sisällään molempia. Epämukavuus ja epävarmuus ovat luontainen osa ihmiskokemusta. On mahdoton tehtävä jahdata arkea, jossa olisi iänikuisen rauhallista, kiireetöntä ja silkkaa tasapainoa.

Pakkomielteemme medikalisoida epämiellyttäviä tuntemuksia muodostaa salakavalan noidankehän, jossa pelästymme pienimpiäkin ahdistuspuuskia.

Ollessani addiktoitunut self help -kirjallisuuteen ja itseni kehittämiseen, huomasin itsekin jahtaavani epäinhimillistä olotilaa. Päämäärää, jossa olisin kokonaan ahdistuksesta ja stressistä vapaa. Se ei ollut tervettä, saatika mahdollista.

Olen sittemmin tullut järkiini ja siihen lopputulemaan, että omalla kohdallani elämä ilman ahdistusta on illuusio. Tila, jota minun on turhaa taivoitella.

Ainut, mikä itseäni on todella auttanut, on ollut armollisuus omia ajatuksiani ja aivokemioitani kohtaan. Ahdistus on osa minua ja tulee aina olemaan. Olen oppinut elämään ahdistukseni kanssa ja tehnyt suuren työn hyväksyäkseni sen läsnäolon arjessani.

Olen kokenut helpotuksen tunnetta vasta, kun olen pyrkinyt tekemään arkisen ahdistukseni kanssa sinunkaupat. Koettanut tehdä vihollisestani (eli aivoistani) ystävän.

Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, nuoruuteni paniikkihäiriö teki minusta paremman esiintyjän. Se opetti minulle, että epämukavat fyysiset kokemukset kehossani eivät ole vaarallisia. Vaikka tuntuisi että kuolen, pärjään kyllä.

Rakas lukija, mahdollinen ahdistustaipumuksesi ei tee sinustakaan heikkoa, rikkinäistä, saatika viallista. Asia ei korjaannu jääkylvyillä, eikä sen pidäkään.

Otsikoita ja self help -kirjallisuutta kaivataan toki ahdistuksestakin, mutta ne voisivat enemmän keskittyä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöiden periytyvyyteen ja siihen tosiasiaan, että kaikessa ei ole kyse yksilön tahdonvoimasta.

Pidän tärkeänä myös sitä, että kaltaiseni kävelevä ahdistusmöykky kertoo julkisesti, miten nauttii esiintymisestä, pärjää arjessaan ja elää kaikista sydämen tykytyksistä huolimatta helvetin nautinnollista elämää!