Vein anopille ruisleipää – se oli virhe

Kun äitini ja siskoni ostivat lentoliput New Yorkiin, ensimmäinen ajatukseni oli: "Ihanaa, lastenhoitoapua!"

Mutta toinen ajatus heräsi heti perään: "Lisää ruisleipää!"

Olin toki onnellinen, että näkisin perhettäni, mutta tiesin tasan tarkkaan, että pakkasessa oli enää kaksi pussia joululomalta tuomaani ruisleipää. Oli aika ottaa mittanauha esiin ja tehdä tarkka suunnitelma siitä, mitä pakkaseen mahtuisi. Jos söisimme kalapuikot, pakasteherneet ja jäätelöt ennen heidän tuloaan, keskilokeroon mahtuisi Vaasan ja Fazerin ruispalojen lisäksi Oululaisen jälkiuunipaloja ja Shoshin suosimia tummia Reissumiehiä.

Kun perheeni Suomesta saapui, sain myös xylitolia, suomalaista suklaata, salmiakkia ja lakritsia – mutta ennen kaikkea leipää. Vein iloisena leipäpussit anopille säilytykseen, sillä kaikki eivät tietenkään mahtuneet oman New Yorkin asuntomme pakkaseen. Onneksi anoppi asuu naapurissa ja omistaa myös pakastimen.

Toistakymmentä vuotta New Yorkissa asuneena ulkosuomalaisena olen huomannut, että ruisleivän himo vain pahenee vuosien myötä. Olen yrittänyt löytää paikallisista kaupoista jotain ruisleivän tapaista, mutta mikään ei vastaa suomalaista ruisleipää.

New Yorkissa ruisleipänä myydään usein vehnäjauhoista leivottua leipää, jossa saattaa olla pieni osa ruista. Tanskalaisessa leipomossa myyty oikeantapainen ruisleipä maksaa kymmenen dollaria.

Amerikkalainen puolisoni Shoshi yritti suhteemme alkuaikoina leipoa ruisleipää omasta taikinajuuresta, mutta se oli niin kovaa, että tarvittiin kirves siivuttamaan.

Olen myös ylpeä siitä, että lapseni syövät ruisleipää New Yorkissa. Kun pakkaan sitä päiväkotiin evääksi, hoitajat kyselevät välillä ihmeissään, onko kyseessä jokin tumma kakku. Minua naurattaa, ja selitän suomalaisesta ruisleivästä ylpeänä kuin kulttuuriperinnöstä. Ja sitä se onkin – jokainen suupala vie minua takaisin kotiin, juurille.

Jokaisen Suomen joulu- ja kesäloman jälkeen tiedän tarkalleen, paljonko matkalaukkuni painaa, kun nostan sen Oulun lentoaseman vaa'alle. 23 kiloa, josta neljännes on ruisleipää.

Helsinki-Vantaan tax freessa muut ostavat hajuvesiä ja alkoholia. Minä vedän käsimatkatavaroita perässäni: kannettava tietokone nojailee lisäleipäpusseihin. Hätävaraksi mukana on myös hapankorppua.

Vieraiden lähdettyä pakkasessamme oli taas tilaa, ja koputin anoppilan ovea. Järkytyksekseni yksi ruisleipäpusseista oli puoleksi syöty. Shoshin äiti oli muun leivän puutteessa maistanut terveellistä suomalaista, kuituista vaihtoehtoa, eikä sen jälkeen ollut enää paluuta.

Olin onnellinen anopin puolesta, mutta samalla havahduin karmeaan laskutoimitukseen:

Ensi kerralla matkalaukkuihin pitäisi mahduttaa lisää leipää – myös anopille.