Eero Ritala: ”Koko perhe voittaa, kun löytää aikaa asioille, joista itse pitää”

”Elämä muuttuu helposti suorittamiseksi ja selviytymiseksi. Varsinkin näinä ruuhkavuosina, kun on kaksi pientä lasta ja epäsäännöllinen työ, olen alkanut miettiä sitä, mistä onnellisuus oikein syntyy. Perhe ja työ tuottavat valtavasti onnellisuutta, mutta tarvitsen myös muita asioita, joista saan iloa ja energiaa, erityisesti vapaa-ajalla.

Aiemmin ajattelin helposti, että oma aika pitäisi käyttää johonkin hyödylliseen. Nykyisin ajattelen toisin. Kun vapaa-aikaa on vähän, sitä pitää käyttää asioihin, joista tulee hyvä olo. Muuten päätyy helposti vain tuijottamaan televisiota tai älypuhelinta. Puhelimessa voi vierähtää tunti ilman, että siitä jää oikeastaan mitään käteen.

Olen palannut hakemaan onnellisuutta lapsuudestani. Oscar-palkittu amerikkalainen elokuvaleikkaaja ja äänisuunnittelija Walter Murch on sanonut, että onnellisuuden mahdollisuuksia voi lisätä, jos aikuisena päätyy tekemään jotakin, jossa saa toteuttaa juuri sitä, mistä piti eniten yhdeksän ja yhdentoista ikävuoden välillä. Ehkä siinä 9–11-vuotiaassa Eerossa on jotain, minkä olen aikuisena hetkeksi kadottanut, ja nyt yritän löytää sen uudestaan.

Olen jo tajunnut jotain aika yllättävää rentoutumisesta. Jos kaipaan hektisen arjen keskellä rentoutumista, se ei välttämättä tarkoita sohvalla makaamista. Rentoutuminen voi olla päinvastoin aktiivista, kuten liikkumista ja pelaamista.

Yksi suosikkilajini oli tennis, ja olen alkanut käydä pelaamassa nelinpeliä eri alojen ihmisten kanssa, joista moni on taiteilija ja vapaa aamupäivisin. Olen huomannut, että saan peleistä aivan uskomattoman paljon endorfiineja ja hyvää oloa arkeeni. Toki haluan kehittyä vähän, mutta tärkeintä minulle on pelaamisen ilo.

Sama pätee jalkapalloon. Pelasin lajia koko lapsuuteni, eikä tavoitteena ollut koskaan tulla ammattilaiseksi. Olen löytänyt Helsingistä Kulosaaren suunnalta porukan, jonka kanssa käyn pelaamassa ihan tavallista höntsäfutista. Emme juokse pallon perässä kilpailumielessä, eikä kukaan huuda, jos joku epäonnistuu. Enemmän siellä naureskellaan, ja se on minulle juuri sitä, mitä kaipaan.

Musiikki on myös palannut elämääni. Tein lapsena kavereideni kanssa konemusiikkia, eikä tarkoituksena ollut julkaista sitä tai tehdä siitä mitään vakavaa. Välillä lopputulos oli aika infantiilia. Jokin aika sitten ostin itselleni tosi kepoisen syntetisaattorin, jolla teen kotona musiikkia ihan huvikseni. Voin jumittaa jonkin kappaleen äärellä omassa maailmassani vaikka tunnin, jos siihen on aikaa.

Minulla on ollut taipumus tehdä asioista tavoitteellisia. Olen saattanut ajatella, että jos kerran teen musiikkia, miksen julkaisi sitä tai veisi hommaa pidemmälle. Mutta ei minun tarvitse. Varsinkin nyt, kun on pienet lapset, voin ihan rauhassa tehdä asioita omaksi huvikseni ilman suorituspaineita.

Työ on tietysti vähän eri asia. Olen ollut 20 vuotta näyttelijän ammatissa, joten tavallaan teen työkseni sellaista, mistä pidin jo lapsena: laitan hassun hatun päähän ja leikin. Mutta se on muuttunut työksi, se on ammatti, johon liittyy tavoitteita, aikatauluja ja paineita. Komedialliset työt ovat minulle erityisen mieluisia. On hauskaa miettiä, miten saada ihmiset nauramaan ja itse viihtyä siinä naurun keskellä. Ehkä siinäkin toteutuu jotain lapsuuden ilosta.

Lapsena en vielä ajatellut myöskään sitä, mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Minusta ihmiset ottavat itsensä välillä liian vakavasti. Näen paljon sitä, että ollaan hädässä siitä, miltä näytetään ulospäin. Yritetään olla fiksumpia, järkevämpiä tai hillitympiä vain siksi, ettei vaan mokaisi. Ihmiset voisivat nauraa enemmän itselleen sen sijaan, että yrittävät koko ajan olla niin vakavia.

Olen itse onnistunut aika hyvin nauramaan vaikka omalle tyhmyydelleni, jopa töissä ollessa. Suurmestari-televisiosarjassa eteeni on tullut tehtäviä, joissa olen epäonnistunut totaalisesti, vaikka ratkaisu on ollut silmieni edessä. Tuollaisina hetkinä on ollut valtava oivallus tajuta oma tyhmyytensä, ja jopa se on tuottanut minulle suurta onnea.

Epäsäännöllisten työaikojen vuoksi vapaa-ajalle ei voi aina ottaa harrastuksia, jotka vaativat sitoutumista. Harjoituskausina aikaa on todella vähän, ja silloin pitää löytää tekemistä, johon voi tarttua helposti, kuten kirjoihin. Jos arki on todella kiireistä, otan kirjan käteen juuri ennen nukkumaanmenoa ja luen edes hetken. Se on minulle tuttua lapsuudesta.

Lapsuudessa oli se hyvä puoli, ettei kaikkea kiinnostavaa tarvinnut perustella rahalla, hyödyllä tai sillä, mitä siitä seuraavaksi tulee. Ala-asteella ei vielä ajatella, että pitäisi mennä lukioon, yliopistoon tai tehdä jotain, mistä saa rahaa.

Joku voi nähdä lapsuusintoilussani häivähdyksen nostalgiaa. En kuitenkaan ajattele niin, että lapsuuteen pitäisi palata tai että aikuisena pitäisi alkaa ammatikseen tehdä samoja asioita kuin silloin. Walter Murchin ajatuksessakin on kyse siitä, että lapsuuden kiinnostuksenkohteet voivat heijastaa sitä, mistä ihminen oikeasti innostuu, iästään huolimatta.

Erityisen tärkeää minulle on ollut huomata, miten oma hyvinvointi vaikuttaa lähipiiriin. Koko perhe voittaa, kun tunnistaa oman onnensa ja löytää sitä edistävää tekemistä. Haluan myös, että puolisoni pääsee toteuttamaan hänelle itselleen merkityksellisiä asioita. Koska myös puolisoni on näyttelijä, me ymmärrämme sen, että aikataulut menevät välillä miten sattuu, että välillä on kiireisempää ja välillä vapaampaa. Kyllä omaa aikaa löytyy, mutta sitä pitää aktiivisesti etsiä.

Onnellisuus liittyy viime kädessä aika paljon siihen, että uskaltaa tehdä asioita vain siksi, että niistä tulee hyvä olo, ilman paineita. Ehkä se on jotain, jonka 9–11-vuotias minäni tiesi ilman, että sitä piti erikseen ajatella. Silloin sain pelata, tehdä musiikkia, lukea kirjoja, opetella taikatemppuja tai lähteä sienimetsään ihan vain siksi, että se oli kivaa. Nyt yritän antaa itselleni luvan tehdä samoja asioita uudestaan, koska olen ymmärtänyt, että juuri ne lisäävät onnellisuuttani.”