Ensin huvit, sitten työ – tätä on täydellinen aikuisuus juuri minulle
Haluan lorvia, pötkötellä ja levätä, en hankkia lapsia tai maksaa asuntolainaa, kirjoittaa Roosa Maskonen kolumnissaan. Hänestä aikuisuus pitäisi määritellä uudelleen.
Roosa Maskosen kolumni
Kirjoittaja on Tampereella asuva stand up -koomikko ja toimittaja.
Olen 32-vuotias, enkä ole koskaan ollut vakituisessa työsuhteessa. Olen aina asunut vuokralla. Omat lapset ovat minulle yhtä kaukainen ajatus kuin opintojen loppuun saattaminen. Erosin hiljattain pitkästä parisuhteesta. “Monet kokisivat sijassassi epäonnistumista” huomauttaa rakas ystäväni. Jään miettimään asiaa.
Tuo oletettu epäonnistumisen tunne – jota en itsessäni tunnista – johtunee siitä, että tämän ikäisenä pitäisi olla jo saavuttanut tai vähintäänkin hyvää vauhtia matkalla kohti tiettyjä asioita. Ulkopuolelta elämäni saattaa näyttää siltä, että en ole vielä aikuistunut. Se johtuu siitä, että aikuisuus määritellään yhteiskunnallisessa keskustelussa edelleen varsin kapeasti – se on aloilleen asettumista, taloudellista vakautta ja perheen perustamista.
Minä haluan reissailla ja asua yksin (olin sitten parisuhteessa tai en).
Minä en ole kuitenkaan koskaan tavoitellut esimerkiksi vakituista työsuhdetta, vaan sitä, että saan tehdä työtä, joka innostaa ja kiinnostaa. Olen rakastanut dokumentaristin ja nykyään koomikon ammattiani. Olen myös valinnut asua vuokralla sellaisessa asunnossa, jollaiseen minulla ei muutoin olisi ollut varaa. Arvostan myös vuokra-asumisen helppoutta ja vapautta.
Oman ydinperheen perustamisen sijaan olen panostanut syviin ystävyyksiin, joista olen saanut perheen itselleni. Kirjoitin tästä edellisessä kolumnissani.
Minä en ole vasta matkalla aikuisuuteen, vaan elän täysipainoista aikuisen ihmisen elämää. Elämää, jonka olen itselleni valinnut. Tiedän, että useat ikäiseni elävät ja tavoittelevat erilaista elämää. Autot, lapset ja asuntolainat tekevät monet onnelliseksi, ja hyvä niin.
Tunnen luissani ja ytimissäni, kuinka onnekas olen.
Itse ajattelen, että aikuisuus olisi ehkä syytä määritellä uudestaan. Ulkoisten asioiden sijaan se on sitä, että ihminen tietää kuka on ja mitä haluaa elämältään. Minä haluan reissailla ja asua yksin (olin sitten parisuhteessa tai en).
Haluan puuhastella mielekkäitä asioita, lorvia, pötkötellä ja levätä. Haluan valita ensin huvin, sitten työt – vaikka se tarkoittaisi säästöillä elämistä. Haluan tehdä valintoja, joille muut saattavat kohotella kulmiaan, ja jotka eivät omasta mielestänikään ole aina järkeviä, mutta ne ovat minun omiani.
Koen suunnatonta kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä, että saan elää omannäköistä elämää. Tunnen luissani ja ytimissäni, kuinka onnekas olen.
Niin monet naiset ennen minua eivät ole voineet valita. Ja niin monet naiset ympäri maailmaa eivät voi tänäkään päivänä valita, miten elävät elämänsä. Mitä he tekevät tai eivät tee kehollaan. Kenen kanssa ja ennen kaikkea keitä varten he elävät.
Ajattelen heitä usein, kun heräilen kaupunkiyksiössäni ja alan miettiä, miten eläisin taas yhden aikuisen päiväni.
