Kotimaisen parsan sesonki kestää vain kuusi viikkoa – onneksi tätä kesäistä herkkua voi myös pakastaa

Jari Suominen ehti viljellä mansikkaa ja muita marjoja Järvenkylän tilalla melkein 35 vuotta ennen kuin marjat saivat rinnalleen parsan yhdeksän vuotta sitten.

Idea löytyi Keski-Euroopasta. Nauttiessaan siellä keväisistä parsaviikoista Suominen mietti, että kasvaahan parsa Suomessakin. Oman äidin takapihalla oli rehottanut parsapuska, josta saatiin keväisin keittoainekset.

Keski-Euroopassakin parsaa kasvattavat marjanviljelijät, sillä parsa tarjoaa marjatilan kausityöntekijöille pidemmän sesongin. He voivat keväällä valmistella mansikat, poimia alkukesästä parsat, keskikesällä mansikat ja lopuksi herneet ennen syystöitä.

”Ensimmäiset työntekijät tulevat meille jo helmikuussa istuttamaan taimia kasvihuoneeseen. Viimeiset lähtevät vasta joulukuussa”, kertoo tilan emäntä Ingrida Alijosiute.

Alijosiute tutustui Järvenkylän tilaan ja Jari Suomiseen kansainvälisenä vaihto-opiskelijana 22 vuotta sitten. Pian työsuhteen rinnalle tuli myös romantiikkaa ja Liettuasta kotoisin oleva Alijosiute jäi pysyvästi Suomeen. Toimitusjohtajana hän vastaa esimerkiksi kausityöntekijöiden rekrytoinnista.

Järvenkylän tilalla on töitä noin 140 kausityöntekijälle. Viime vuonna korona piti osan maahan saapuneista kausityöntekijöistä pitkään koronakaranteenissa.

Tänä vuonna surua tuottaa sota Ukrainassa. Ukrainalaisille kausityöntekijöille oli jo hankittu työluvat, ja heitä odotettiin Suomeen. Sota kuitenkin pakotti miehet jäämään puolustamaan maataan.

”Naisten mukana sotaa pakoon Sauvoon saapuivat lapset ja isovanhemmat. Naisille ja nuorille on tarjolla kesätyötä, mutta miesten poisjäämistä on vaikea paikata”, Suominen kertoo.

Alkukeväällä pellolla tehtävät traktorityöt, joilla parsapenkit valmistellaan tulevaan kasvukauteen, ovat olleet vuodesta toiseen tuttujen ukrainalaisten kausityöntekijöiden heiniä.

Parsasadon korjaaminen alkaa vuosittain toukokuun 12. päivän tienoilla, kun maan lämpötila on sopiva. Satoa korjataan päivittäin juhannukseen saakka.

”Parsan korjaaminen täytyy lopettaa ajoissa, jotta kasvi ehtii kesän aikana kasvattaa ison pensasmassan. Siitä juurakko saa ravinteet ja voimaa seuraavaa kasvukautta varten”, Jari Suominen kertoo.

”Se mikä määrässä hävitään, voitetaan kuitenkin kymmenkertaisesti laadussa.”

Parsaa pidetään haastavana viljeltävänä. Se on osittain myytti, joka syntyy parsan vaatimasta käsityöstä. Poimittavat parsanvarret katkaistaan yksitellen, tarkasti oikeasta kohdasta. Myös ripeästi kasvavat rikkaruohot poistetaan käsin.

”Se mikä määrässä hävitään, voitetaan kymmenkertaisesti laadussa.”

Parsanviljelyn aloittaminen vaatii malttia. Parsajuurakoiden istuttamista seuraavana vuonna parsasta ei vielä oteta satoa. Seuraavana vuonna voidaan poimia noin 30 prosenttia, ja vasta kolmantena vuonna monivuotisesta parsasta saa täyden sadon.

”Jos parsa viihtyy kasvupaikassaan hyvin, yksi kasvi voi olla tuottoisa 20 vuotta”, Alijosiute sanoo.

Kun viimeinen poiminta juhannuksen alla on tehty, penkit lannoitetaan. Sen jälkeen parsa saa rehottaa, kunnes puskat kellastuvat. Silloin ravinteet ovat siirtyneet juurakkoon ja maanpäällisen kasvuston voi murskata. Rikkaruohot poistetaan mekaanisesti ilman torjunta-aineita, ja jäljelle jää tyhjä parsapenkki.

Järvenkylän tilalla töitä tehdään käytännössä vuoden ympäri, loppiaisesta jouluaattoon. Hiihtolomilla Alijosiuten ja Suomisen perheellä on ollut tapana matkustaa lämpimään lataamaan akkuja. Perheeseen kuuluvat vanhempien lisäksi 16- ja 12-vuotiaat lapset. Jarin aikuinen poika Sauli Suominen toimii tilalla tuotantovastaavana.

Tilalla kehitetään jatkuvasti uutta. Jari Suominen kertoo saavansa keksinnöistä virtaa.

”Koska naapurit kuitenkin ryhtyvät samaan, on tehtävä aina jotain uutta. Tänä vuonna valmistuu esimerkiksi uusi menetelmä, jolla voi torjua tuholaisia ilman torjunta-aineita ja jäämiä”, hän valottaa otsonivesiprojektia, jota tilalla kehitetään yhdessä Turun yliopiston bioteknologisen laitoksen kanssa.

Suominen nostaisi parsan, perunat ja mansikat sekä puhtaan veden suomalaisiksi gurmeetuotteiksi.

Keksintöjen lisäksi Suominen innostuu myös suomalaisen ruoan laadusta. Hän puhuu mielellään viennin kehittämisen puolesta.

”Suomalainen ruoka on maailman parasta, mutta sitä ei osata myydä ulkomailla. Esimerkiksi marjoja pitäisi viedä Eurooppaan rekkakaupalla – pienet tuottajat yhdessä. Meidän pitäisi ottaa mallia Euroopasta, jossa tuottajat tekevät yhteistyötä osuuskuntien kautta.”

Suominen nostaisi parsan, perunat ja mansikat sekä puhtaan veden suomalaisiksi gurmeetuotteiksi, jotka voisivat hyvin organisoiduilla vientitoimilla olla eurooppalaisissa Michelin-ravintoloissa alle kymmenessä tunnissa nostosta. Menekkiä hidastaa eurooppalaisia kilpailijoita korkeampi hinta.

”Kustannustaso Suomessa on korkea. Maa maksaa saman kuin Saksassa, mutta konehuollot, katsastukset, varaosat ja byrokratia ovat kalliimpia.”

Kun Alijosiute ja Suominen kutsuvat kotiinsa ruokavieraita, aterian aloittaa yleensä parsakeitto. Ingrida Alijosiute lisää sosekeittoon valkoviiniä ja kermaa tai pyöristää makua sulatejuustolla.

Kerta toisensa jälkeen pariskunta on saanut todeta, kuinka ruokavieraat hiljentyvät ensimmäisen lusikallisen jälkeen nauttimaan.

Alkukesän tuoreet parsat perhe nauttii mieluiten voissa paistettuina tai pekoniin käärittyinä, mutta parsakeittosesonki jatkuu varsinaisen parsasesongin jälkeenkin, koska parsaa voi pakastaa.

”Sellaisenaan, vaikka nipuittain”, Alijosiute kertoo.

Parsa säilyy pitkään jääkaapissakin, mutta viikkotolkulla tuoretta parsaa ei kannata siellä säilyttää. Kotimainen parsa kestää hyvänä muutaman päivän.

”Nipun ympärille kannattaa kääriä kostea paperi ja laittaa parsat jääkaapin alaosaan. Paras säilytyslämpötila parsalle on neljä astetta.”

Vastaostetusta nipusta kannattaa kuitenkin napata yksi heti syötäväksi. Raakana rouskutellun kotimaisen parsan maku on niin hieno, että se kannattaa kokea.