Liian pieni pipo sai meidät nauramaan vaikeassa tilanteessa

Isoveljeni kuoli runsas vuosi sitten.

Yksi viimeisistä muistoista, jonka haluan pitää kirkkaana mielessäni, on iltapäivä keittiön pöydän ääressä. Olin juuri saanut tietää veljeni vakavasta sairastumisesta, mutta kukaan meistä pöydän ympärillä istuneista ei tuolloin ymmärtänyt, että toivoa ei enää ole: olimme viimeistä kertaa yhdessä tällä kokoonpanolla.

Söimme pullaa ja keksejä. Puhuimme kevyistä aiheista, perheiden kuulumisista, ehkä jopa säästä. Huoneessa oli valtava elefantti, jonka olemassa oloa jokainen vältti mainitsemasta.

Veljeni esitteli tyttärensä neulomaa pipoa, joka oli mallia Sulo Vilén, eli tummanvihreä joustinneulepipo valkoisella tupsulla. Pipo tuli tunnetuksi 80-luvun kotimaisesta tv-sarjasta Tankki Täyteen, jossa Tauno Karvosen näyttelemällä roolihahmolla oli aina päässään sama neulepipo.

Sulo Vilénille oli ominaista ostaa mitä tahansa, kunhan halvalla sai. Veljelläni taisi olla hieman samaa vikaa ja juuri siksi hän oli saanut kyseisen lahjan.

Veljen päähän pipo oli liian pieni.

Koko pöytäseurue pyrskähti nauramaan, kun hän venytti kireän pipon päähänsä ja ilmeili kuin ei ymmärtäisi mikä näyssä oli niin huvittavaa. Hän, joka oli luonteeltaan mieluummin tarkkailija kuin huomiota hakeva, nautti selvästi reaktiosta.

Tuon tummanvihreän pipon ajatteleminen nostaa kyyneleet silmiini. Se herkisti minua jo siinä hetkessä, mutta silloin pidätin itkuni ja päästin sen valumaan ulos vasta autossa matkalla kotiin.

Pipo piti sisällään niin paljon merkityksiä. Olen itsekin neuloja, joten arvostan käsitöitä, mutta tämä yksittäinen päähine oli paljon enemmän kuin vain pipo. Se oli tyttären rakkaudenosoitus vakavasti sairastuneelle isälleen. Se oli sanojaan säästelevän miehen tapa näyttää tunteitaan ja keventää tunnelmaa. Pipo sai hetken ajaksi kaiken yllä leijuneen sairauden väistymään naurun tieltä.

Neule ei synny hetkessä, ja sitä tehdessä ajatukset ovat ihmisessä, jolle työ on tarkoitettu. Uskon, että veljen tytölle pipon neulominen toi lohtua vaikeassa tilanteessa. Kuukauden kuluttua äitini neuloi villasukat veljen jalkoihin arkkuun laitettavaksi.

Neuletyö lämmittää silloinkin, kun kädet, jotka sen neuloivat, tai pää, jota varten se tehtiin, eivät ole enää täällä. Neule on käsinkosketeltava todiste rakkaudesta, ystävyydestä ja välittämisestä, joka ei häviä.

En tiedä, missä Sulo Vilén-pipo on tällä hetkellä, luultavasti edelleen veljeni tavaroiden joukossa. En ole vielä valmis näkemään sitä uudestaan, mutta toivon pipon olevan tallessa. Ehkä jonain päivänä laitan sen omaan päähäni, katson itseäni peilistä ja tunnistan sieltä veljeni kasvonpiirteitä. Ehkä pipo on minullekin liian pieni, ja se naurattaa jälleen.