”Löysä sisältö, mutta maistui raikkaalta” – Riku Rantalan ikimuistoisin ateria kuulostaa kamalalta

Kuvittele Michelin-ukko ilman raajoja. Pulleat pallurat, päässä kova kilpi, silmät ja aistielimet. Väri ruskea, pinta kuin hauras munankuori.

Toimittaja Riku Rantala on kokenut tarinankertoja. Hän alkaa heti kertoa, kun kysyn, mikä reissumiehen aterioista on jäänyt ikimuistoisimmin mieleen.

Kaikkien tuntema toimittaja matkusti vuosituhannen alussa Indonesian miehittämälle Länsi-Papuan alueelle. Kyseessä oli legendaarisen Madventures-sarjan toisen kauden kuvausmatka, ja mukana oli tietenkin kollega Tunna Milonoff.

Suomessa elettiin aikaa, jolloin kännykkäkamerat ja tekstiviestit hallitsivat jo viestintää, mutta Länsi-Papuassa elettiin täysin erilaisessa todellisuudessa.

Paikalliset heimot olivat Korowai- ja Kombai-heimoja, jotka olivat eläneet liki täysin eristyksissä muusta maailmasta. Alueen eristäytyneisyydestä kertoivat puhutut kielet. Niitä oli alueella useita satoja.

”Alueella on ollut historiassa myös ihmissyöntiä – ei rituaalien takia, vaan puhtaasti proteiinin tarpeesta”, Riku kertoo.

Illallinen syötiin 15 metrin korkeudessa

Kun Riku ja Tunna kohtasivat ensimmäisen paikallisen, hän saapui ilman vaatteita, sukukalleuksien päällä pelkkä hedelmänkuoresta tehty peite. Mies oli peloissaan.

”Hän oli metsästämässä yksin ja kun hän näki meidät, valkoihoiset, täysin vieraat, hän jännittyi ja venytteli joustaan. Hetken ajattelin, että nyt lähtee henki”, Riku kertoo Yhteishyvälle.

Kaksikon opas Jesaja kuitenkin rauhoitti tilanteen tarjoamalla miehelle tupakkaa.

Illalla vieraat kiipesivät tikkaita pitkin paikallisten kotiin puumajaan. Se sijaitsi 15 metrin korkeudessa, minne se oli rakennettu heimokonfliktien varalta ja hyttysten pistosten välttämiseksi.

Illallisen aikaan ympärille levisi täydellinen pimeys, jonka voi kuvitella vain paikkaan, jossa valosaasteesta ei ole tietoakaan.

”Yhteistä kieltä ei ollut, mutta meille syntyi rauhallinen, inhimillinen yhteys. Tunnelma oli täysin ainutlaatuinen. Kiitimme, että saimme olla heidän maillaan. Isäntä oli iloinen saadessaan tavata meidät”, Riku muistelee.

Illallinen syötiin sormin. Kun Riku nappasi suuhunsa sormen kokoisen pullean toukan, sen hauras kuori rikkoutui hampaiden välissä.

”Kun puraisi ohutta nahkaa, sisältö oli löysää, mutta maistui yllättävän raikkaalta, vähän kuin kurkulta”, Rantala muistelee.

Toukkaillallisen kaverina vieraille tarjottiin joko jonkinlaisia juuria tai keittobanaaneja – aivan tarkasti Riku ei muista. Isäntiensä ruoan varaan suomalaiskaksikko ei jäänyt. Heillä oli aina mukana helposti kannettavaa vatsantäytettä: kananmunia, purkkitonnikalaa, riisiä ja öljyä.

Tämän kokemus opetti

Kun Riku ja Tunna palasivat kaupunkiin, vastassa oli täydellinen kontrasti viidakon niukkuudelle.

Taakse jäi heimo, joka selvisi vuodesta toiseen heppoisella ravinnolla.

Rikua jäi hämmästyttämään, kuinka uskomattoman hyvässä kunnossa viidakossa elävät ihmiset olivat. Energiatiheää ruokaa ei tarvittu, vaikka ihmiset kävelivät päivittäin kilometrejä, kiipeilivät puissa ja ylittivät puroja puunrunkoja pitkin paljain jaloin.

”Jalkapohjat olivat kuin panssaria – varpaat vahvoja kuin sormet.”

Hetki puumajassa pimeässä viidakossa palaa usein Rikun mieleen. Kokemus opetti elämän yllätyksellisyydestä. Maailmassa on yhä paikkoja, joissa ihmiset elävät täysin eristyksissä, omilla säännöillään.

Tapaaminen oli myös toisella tavalla tärkeä.

”Se muistutti, että 99,9 prosenttia ihmisistä on pohjimmiltaan ystävällisiä toisilleen. On äärimmäisen harvinaista, että tapahtuu jotain tosi vakavaa.”

Kuuntele alta Yhteishyvän Mieliruokaa-podcastin jakso, jossa Riku kertoo lisää ruokamuistoistaan: