Some on alkanut ärsyttää – nyt kerron miksi

Avaan somen ja puhelimen näytölle ilmestyy juuri äidiksi tulleen naisen synnytyskertomus. Minulle tuntemattoman naisen kuvakarusellissa näen kuvia ennen ja jälkeen synnytyksen, vielä punertavan nyytin kanssa sairaalapedissä, sairaala-alkkareissa, pyjamassa, lopulta kauniiseen nalle-asuun puetun uuden perheenjäsenen kanssa.

Jatkan puoliunessa somen selaamista. Tunnettu artisti kertoo yksityiskohtaisesti lapsensa raivokohtauksesta. Samaistuttava tarina on saanut kymmeniä tuhansia tykkäyksiä. Moni vanhempi myötäelää ja jakaa kommenteissa omia tai oikeammin lastensa kokemuksia. Tosi-tv-pari käy riitaisaa eroaan ja uskottomuuskriisiään läpi julkisesti. Kaikki saavat osallistua talkoisiin, puolustaa, samaistua, huutaa, haukkua, tirkistellä, naureskella.

Viimeisenä ennen nukkumaanmenoa IG:n syötteeseen ilmestyy exäni exän takapuoli. Ja vaikken seuraa häntä, Instagram on päätellyt, että hänen lomakuvansa saattaisivat kiinnostaa minua.

Instagram teki sen taas. Olen saanut elämääni somesta paljon hyvää, elantoani myöten, mutta nyt minua on alkanut ärsyttää. Olen havahtunut siihen, miten sairaus- ja synnytyskertomuksista ja alusvaatekuvista on tullut arkipäivää.

Tiedän naapurin lääkityksen, tutun tutun lapsuuden traumat ja sen, missä ei-toivotuissa paikoissa vaikuttajakollegan karvat kasvavat. Tiedän tuttavani lapsen elämän kipukohdat ja iltarutiinit. Tiedän ihan liikaa asioita ihmisistä, joita en tunne.

On tietenkin hyvä, että monet aiemmin tabuiksi luokitellut aiheet on somen myötä saatu normalisoitua: naisten kuukautiskivut, endometrioosi, kehorauha, esivaihdevuodet. Mutta missä menee raja yksityisen ja julkisen välillä? Milloin unohdimme, että avoimuus ei tarkoita rajattomuutta? 

Olen tehnyt julkisuudessa töitä siitä saakka, kun menin töihin valtakunnalliseen radioon 16 vuotta sitten. Silloin vanhempi kollega muistutti, että se radiossa biisejä spiikkaava ja tarinoita kertova Pehkonen ei sitten koskaan ole kokonainen Tuija. Joitain asioita on korostettu ja joitain häivytetty, mutta koskaan et anna itseäsi sinne kokonaan. Ja vaikka ajat ja media ovat muuttuneet, tuo neuvo pätee edelleen.

Siksi en avaudu kriiseistä, ahdistuksista tai epävarmuuksista silloin, kun tilanteet ovat päällä ja mieli käy läpi myllerrystä. En kerro parisuhteeni yksityiskohtia tai suhteemme jännitteitä. En jaa lasteni nimiä, terveystietoja tai kerro heidän luonteistaan, saati kipukohdistaan julkisesti. Nämä asiat haluan rajata työni ja julkisen keskustelun ulkopuolelle.

Saman vinkin olen kertonut jokaiselle artistille, jolle olen pitänyt mediavalmennusta ja jokaiselle julkisuuden kanssa painivalle ystävälle ja kollegalle. Vaikka kaikissa meissä on säröjä, jotka tekevät meistä meidät ja saavat myös näkyä, ihan kaikkea ei kannata jakaa. 

Erityisesti me vaikuttajat rakennamme autenttisuutta jakamalla hyvinkin henkilökohtaisia asioita, mikä normalisoi tätä myös muille. Jo muutamassa vuodessa olemme unohtaneet, että jo oman mielenterveytemme nimissä olisi tärkeää ja järkevää pitää jotakin ihan vain itsellään ja lähipiirillään. Tai ainakin miettiä hetki ennen kuin asioita reaaliajassa julki jakaa.

Vielä 10 vuotta sitten tähtien ja artistien ympärillä leijaillut mystisyys ja salaperäisyys saivat yleisön janoamaan pieniäkin tiedon murusia. Enää rippeet eivät riitä. Nyt puhutaan rosoisuudesta ja säröistä. Niiden tulee näkyä, koska ne tekevät staroista samaistuttavia ja inhimillisiä. Mutta tarkoittaako se, että ihan kaikki pitää jakaa? Mielestäni ei, mutta algoritmit huutavat “kyllä”.

Kuinka moni miettii, miltä tämän päivän avautuminen näyttää viiden tai 10 vuoden päästä? Kaikki jää talteen sinne kuuluisaan bittiavaruuteen. Onko kaikki jakaminen oikeasti vertaistukea vai joskus pelkkää huomion hakemista? Jopa huomiotalouden ajassa, jossa sitä kaikkein arvokkainta eli näkyvyyttä voi ostaa kertomalla rujompia, rajumpia ja henkilökohtaisempia tarinoita, on myös oikeus olla kertomatta.

Kutsukaa minua vanhanaikaiseksi, mutta vielä avoimuuden aikakaudellakin haluan pitää jotakin ihan vain itselläni.