Syöpä on liipannut Katja Ståhlia läheltä

Lääkärin ultraäänitutkimus kesti niin pitkään, että sen lomassa oli aikaa rupatella. Vaikka Katja Ståhlia jännitti, leppoisa jutustelu pelasti tilanteen.

Lääkäri nimittäin kertoi jaksavansa työtään mielikuvitusleikin avulla. Hän ajatteli olevansa ultraäänitutkimusta tehdessään kuin salapoliisi, joka etsii rikollisia. Ajatusleikki lievitti työn kuormittavuutta.

Katjalta ei löytynyt rintasyöpää. Hän jäi kuitenkin miettimään lääkärin sanoja, sillä oli itsekin usein käyttänyt huumoria selviytymiskeinona.

Suomen yhdestä tunnetuimmasta tv-kasvosta ja toimittajasta kasvoi selviytyjä, koska oli pakko.

Katjan isä kuoli alkoholista johtuviin komplikaatioihin. Sisua tarvittiin, kun mummo ja täti menehtyivät rintasyöpään, toinen täti sairasti samaa sairautta ja myös isän puoleiset tädit saivat syöpädiagnoosin.

Kun myös Katjan äiti sairastui hyväennusteiseen tyvisolusyöpään ja kaveri virtsarakon syöpään, syöpä alkoi olla jo aivan liian tuttu.

”Lapsuudenkaverini sairastuttua näin ensimmäisen kerran, miten ihminen alkaa vajota henkisesti”, Katja kertoo.

Sairastuminen ei pelota

Suomessa asuu Syöpäjärjestöjen mukaan jo yli 300 000 ihmistä, jotka ovat jossain elämänsä vaiheessa sairastuneet syöpään. Sairaus koskettaa myös heidän läheisiään.

Yksi heistä on Katja Ståhl, joka on tämän vuoden Roosa nauhan suunnittelija. Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräyksellä tuetaan kotimaista syöpätutkimusta. Nyt teemana ovat rintasyövät.

Katjan suvussa on ollut paljon nimenomaan rintasyöpää. Siksi hän aloitti mammografiassa ja ultraäänessä käymisen jo ennen 50 ikävuotta. Rintasyövän seulontaan eli mammografia-tutkimukseen kutsutaan 50–69-vuotiaat naiset noin kahden vuoden välein.

Syöpäjärjestöt muistuttavat, että syöpä on yleinen sairaus. Lähes jokaisessa suvussa on useita syövän sairastaneita. Tämä ei silti vielä tarkoita sitä, että suvussa olisi periytyvä alttius sairastua syöpään.

Katjaa sairastuminen ei pelota.

”Minulla on sellainen ajatus, että kaikkihan me kuolemme syöpään. Mutta mielellään se tapahtuu tosi myöhään”, hän sanoo ja naurahtaa.

Terveinä vuosina on kuitenkin aika elää ja vaalia elämää. Ajatus on viime aikoina vain vahvistunut, sillä Katja on aloittanut työnsä ohessa ratkaisukeskeisen työnohjaajan opinnot. Helsingin yliopiston koulutusohjelmassa keskitytään siihen, mitä meillä on, eikä siihen, mitä meiltä puuttuu.

”Uskon naurun voimaan”

Ratkaisukeskeisyys on osa Katjaa. Lapsuudenystävän sairastuminen oli aikaa, jolloin oli punnittava tarkkaan, mikä milloinkin auttaa. Syöpä on monitahoinen sairaus.

”Sairastuneella on hetkiä, jolloin kipu vie kaiken energian. On myös hetkiä, jolloin epätoivo vie voimat. Sitten on hetkiä, jolloin sairastunut tuntee itsensä hetkellisesti normaaliksi”, Katja kuvailee.

Läheiseltä vaihtuvat tilanteet edellyttävät tunneälyä. Osa sairastuneista ei kestä tsemppipuhetta, jotkut taas kaipaavat sitä. Jollekin tehoaa empatia, toiset eivät halua helliä sanoja.

Katja uskoo, että se mikä auttaa, liittyy menneisyyteemme.

”En ole itse saanut voivottelua osakseni, joten en osaa sitä itsekään”, Katja sanoo.

Katja tuki ystäväänsä vierailemalla sairaalassa ja puhumalla puhelimessa hänen kanssaan. Katja pyrki käyttäytymään vaikeasta tilanteesta huolimatta mahdollisimman normaalisti. Se tarkoitti huumorin viljelemistä.

”Muistelin vanhoja toilailuita, joille ei voi muuta kuin nauraa. Uskon naurun voimaan ihan hirveästi. Nauraa voi, vaikka sattuisikin”, Katja sanoo.

Siihenkin täytyi tottua, ettei huumorille aina ollut tilaa. Tsemppipuheet eivät auttaneet, kun läheinen ei jaksanut nähdä eteenpäin.

”Kokemus oli opettavainen ja raskas.”

Saattaa vaatia ponnistelua, että sairastunut jaksaa soittaa ja valittaa tilanteestaan. Jos voimat ovat aivan lopussa, soittokin voi olla liikaa.

Kerro toiveistasi suoraan

Katja kannustaa kysymään sairastuneelta avoimesti, millaiselle tuelle hänelle sillä hetkellä on tarvetta. Avun tarve vaihtelee.

Entä jos auttajalta loppuvat voimat?

Siihen Katja ei osaa vastata. On totta, että toisesta huolehtiminen voi viedä omatkin voimat, mutta sairastuneen jättäminen oman onnensa nojaan tuntuisi heitteillejätöltä, hän pohtii.

Parhaimmillaan sairastuneella on mahdollisuus pyytää ja saada apua monesta eri paikasta. Perheenjäsenien ja ystävien lisäksi tukea saa muun muassa vertaisryhmistä.

”On sääli, että juuri nyt järjestöiltä leikataan.”

Katjan ja lapsuudenystävän tarina päättyi lopulta onnellisesti. Ystävä sairasti pari vuotta, kävi läpi vaikeat hoidot, mutta parani. Kokemus opetti, että mitkään vaikeudet eivät kestä ikuisesti.

Nykyään ystävien jutustelu on samanlaista kuin ennenkin. Sairauden sijaan he keskittyvät tavalliseen elämään.

”Emme todellakaan juttele enää syövästä”, Katja toteaa.

Nyt on taas aika elää.