Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.

Ylävasen: Elannon myymäläauto keinahti liikkeelle Helsingin Sörnäisistä kesällä 1932. Alavasen: Uukuniemeläisen Maaseudun Osuuskaupan myymäläauto tarjosi silmin nähden mieluisan palveluelämyksen. Yläoikea: ”Naiset luottavat ja miehet ovat kohteliaita”, luonnehti Anna-Liisa Anttila asiakkaitaan vuonna 1959. Alaoikea: Haapajärveläisen Osuuskauppa Suomenselän kauppa-auton henkilökunta lähtökuopissa ja tiptop.

Tänään tulee kauppa-auto! Pyörillä liikkuvien ruokakauppojen sosiaalinen merkitys oli suuri

Teksti:
Anna Kortelainen
Kuvat:
SOK
Julkaistu: 10.6.2021
|
Muokattu: 17.3.2023
1800-luvulla kaupankäynti maaseudulla oli joko kiellettyä tai tiukasti säädeltyä. Kulkukauppiaat edustivat uutta liikkuvuutta ja avaraa maailmaa. Sotien jälkeen Suomen pitäjissä yksi viikon kohokohta oli kotikulmille karauttava myymäläauto.

Suomen ensimmäinen myymäläauto oli Elannon kauppa-ajoneuvo, joka lähti taipaleelle kesäkuussa 1932. Puolet viikosta se kierteli Helsingin itäpuolella, muina päivinä länsipuolella. Autosta löytyivät valikoimahyllyt, kylmäsäiliö, varastotilat, paloöljysäiliö sekä myymälätiski.

Auto herätti valtavasti uteliasta innostusta.

Kilpailijat hermostuivat ja syyttivät myymäläautoa ”ihmisten häiritsemisestä” sekä ”kulkukaupan siveellisistä vaaroista”. Seurauksena oli, että syksyllä 1933 Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner sai kolmentuhannen markan sakot luvatta harjoitetusta kulkukaupasta. Kaksi vuotta myöhemmin korkein oikeus kumosi tuomion ja katsoi myymäläautokaupan olevan elinkeinolain perusteella luvallista.

Nousukautta 1950–1960-luvuilla

Myymäläautotoiminta pääsi kunnolla vauhtiin vasta sodan jälkeen. Reittiverkosto kattoi koko Suomen. Maantieverkon paraneminen sekä kaluston kehittyminen veivät kauppa-autot yhä laajemmille reiteille. 1950–1960-luvut olivat liikkuvan myynnin nousukautta.

Myymäläauto rakennettiin joko käytetyn linja-auton, kuorma-auton tai pakettiauton korin päälle. Tällöin kauppias saattoi itsekin nikkaroida rakenteita ja sisustusta. Kiitokori Oy Kausalassa aloitti myymäläautojen valmistamisen vuonna 1956 ja kokosi myymälärungot valmiiden Bulldog-tyyppisten kuorma-auto-alustojen päälle. Kiitokorin tuotannon ostivat pääosin osuuskaupat. Vuoden 1958 lopussa niillä oli jo 187 myymälä-autoa, joista peräti kolmasosa liikkui Turun seudulla.

Myymäläautojen hankinta- ja ylläpitokustannukset olivat suhteellisen korkeat, mutta sosiaalinen ja paikallinen merkitys oli mittaamattoman suuri.

Usein autosta huolehti pariskunta, jolloin mies ajoi autoa ja vaimo hoiti asiakaspalvelun. Vuosien mittaan myymäläauton henkilökunta usein supistui: sama henkilö väänsi rattia, poimi ja pakkasi ostokset asiakkaalle – saattoipa kantaa ne potkukelkalle asti – sekä hoiti kassan ja supliikin.

Kun myymälä- ja kirjastoauto kiertelivät pitäjää, sekä ruumiin että hengen ravinto oli taattu. Joillain reiteillä myymäläautot keräsivät kananmunia. Paikoin munilla sai maksaa ostoksiaan, mutta useimmiten ne ostettiin myytäviksi keskusvarastosta eteenpäin. Karinaisissa Osuusliike Maapohjan myymäläautot ostivat 1950-luvun lopussa kierroksillaan peräti 100000 kiloa munia vuodessa. Myymäläauto oli suuri menestys Karinaisten harvaan asutussa kunnassa, jossa asui paljon Karjalan siirtoväkeä kolmen–neljän talon ryhmittymissä vailla lähikauppaa.

Omalaatuisin reitti lienee ollut lappeenrantalaisen Osuusliike Yhtymän myymäläautolla, joka 1960-luvun puolivälissä palveli Saimaan kanavan suomalaisia rakentajia Neuvostoliiton puolella. Kahvin, savukkeiden ja elintarvikkeiden lisäksi kauppansa tekivät kammat ja hiusrasvat.

Paikalliset osuuskaupat kehittivät omia ”mobiilipalvelujaan”: Osuuskauppa Keskimaan taimiauton kyydissä ajeli SOK:n puutarhuri Vaajakoskelta, Osuusliike Vaajalan tekstiiliauto kierteli Toivakassa ja Leivonmäellä ja myi vaatetta kaikenikäisille. Tekstiiliautossa oli luonnollisesti peilit ja sovituskopit.

Enimmillään yli 1200 myymäläautoa

Uusissa lähiöissä palvelun aloitti usein myymäläauto, joka pelasti vastamuuttaneiden asukkaiden taloudenpidon.

Lukemattomien suomalaisten suvimuistoihin kuuluu mummolassa tai kesämökillä koettu tunnelmallinen seremonia: kyläläisten kerääntyminen pysäkille, auton saapuminen pölypilvi perässään, ostoslista, tutut rituaalit, vaivanpalkkana jäätelö.

Kovinta kilpailu oli 1960–1970-luvuilla, jolloin eri kaupparyhmien autot seurasivat maanteillä toinen toistaan. Huippuvuosi oli 1970, jolloin myymäläautoja oli Suomessa yli 1200. Kustannusten kasvaessa ja maaseudun autioituessa määrä lähti vääjäämättömään laskuun. Vuonna 1980 eri kaupparyhmien myymäläautoja oli yhteensä runsas 800, kymmenen vuotta myöhemmin alle 300. S-ryhmän viimeinen myymäläauto jäi talliinsa yli kymmenen vuotta sitten.

Vuonna 1980 eri kaupparyhmien myymäläautoja oli yhteensä runsas 800, kymmenen vuotta myöhemmin alle 300.

Jotain on tallella: päivittäistavaran verkkokaupan ja kotiinkuljetuksen yhdistelmä on 2020-luvun liikkuva kauppa. Helsingin seudulla Alepan kontti on tullut tutuksi kesäfestareilla ja tapahtumissa. Hieman kuten kesäkuussa 1932.

Suuria persoonia ohjaksissa

1950-luvun lopulla Lallinmaan Osuuskaupan myymäläauto palveli Köyliön seudulla. Sen rattiin kipusi Anna-Liisa Anttila, vaikka alkuun osuuskaupan hallitus ja nimismies olivat epäileväisiä. Kun Anttilalle oli aiemmin tarjottu työtä keskusmyymälän kangasosastolla, tämä oli ilmoittanut hankkineensa ammattiautoilijan ajokortin ja haluavansa ajaa. ”Antaa tytön yrittää”, oli hallituksen puheenjohtaja todennut. Ensimmäisessä ajossa oli liikkeenhoitaja vahtimassa, sitten apumies, ja pian Anttila pääsi ajamaan yksin. Kolmessa kuukaudessa hän valloitti kaikki.

Iittiläinen Leena Kauppinen kertoi vuonna 1975, että innostus autolla ajamiseen oli ollut hänen pontimensa pyrkiä myymäläauton kuljettajaksi ja hoitajaksi. Hän pääsi unelma-ammattiinsa. Vuodessa ajokilometrejä kertyi 25000, joten Kauppinen tottui ajamaan kaikissa keleissä ja korjaamaan auton pikkuviat lennossa. Hän oppi tuntemaan asiakkaiden tarpeet: heinäntekoaikaan kannatti varata erityisen paljon ruisleipää, sillä taloissa ei kukaan ehtinyt leipoa. Kauppinen ei vähästä hätkähtänyt: kun isäntä oli tilannut 4000 kiloa rehua, niin Kauppinenhan ne asiakkaalle nosteli, säkki säkiltä. Keveämmät erikoistilaukset olivat usein kakkuja, tekstiilejä ja kumisaappaita, samoin toimiteltiin apteekki- ja veikkausasioita.

Mitä paremmin kauppa kävi, sitä vaikeampaa oli pysyä aikataulussa. Kuljettaja Rauno Pirttijoki kertoi haastattelussa vuonna 1972, että hänelle kerrottiin pysäkeillä ilot ja surut – ja naapureidenkin edesottamukset. Seuraavalla pysäkillä hän sai kuulla naapureiden vastaavat versiot. ”Joskus kun joku naisihminen intoutuu autossa kertomaan naapurin emännälle lehmän poikimisesta tai sian porsimisesta, tekisi mieli kyllä mennä keskeyttämään”, Pirttijoki uskoutui aikatauluongelmistaan. Hän sai usein kutsun kahvipöytään ja noudatti kutsuja kiltisti.

Lähteet: Kaleva 5.2.2007 ja 14.7.2007; Jussi Lehtonen: ”Viettelyksen vaunu”. Suomalainen myymäläauto 1930-luvulta 2000-luvulle. Kansatiede, Turun yliopisto 2010; Jussi Lehtonen: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin. Kansatieteen väitöskirja, Turun yliopisto 2016; Osuuskauppalehti 1957, 1958, 1964, 1971, 1974, 1975; Yhteishyvä 29.4.1959.

Lue lisää Muistatko tämän? -sarjan osia

Lisää aiheesta