Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.
Silakkapihvit

Yli sata vuotta silakkapihvejä! Yhteishyvän resepteissä seuraksi on ehdotettu esimerkiksi persiljaa, anjovista ja piparjuurta

Teksti:
Anna Kortelainen
Kuvat:
Juha Salminen, SOK ja Pitkäpaaden kuva: Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo ja SOK
Julkaistu: 1.10.2021
Muokattu: 29.9.2021
Suomalaisten rakkaaseen perinneherkkuun liittyy paljon lapsuudenmuistoja. Liekö silakkapihvien paistaminen edelleen sitä nuoren ihmisen itsenäistä kokkausharjoittelua, josta saa paljon aikuisuuspisteitä?

Yhteishyvä on ainakin sadan vuoden ajan antanut hyviä silakkareseptejä. Niistä klassisin on ollut silakkapihvi: 1920-luvulla ”silakkakampelat” maustettiin tillillä tai persiljalla, 1930-luvulla pihvin sisään kätkettiin maustesilakkaa tai anjovista. Sodan jälkeen silakkapihvi höystettiin esimerkiksi piparjuurella.

Silakka on ollut Suomessa tärkeä ruokakala, ja arvostetuinta on ollut mehevä syyssilakka. Perinteistä silakkamarkkinoiden ajankohtaa, syys-lokakuuta, on osuuskaupoissa aina seurannut silakanmyynnin sesonkiaika.

SOK alkoi välittää osuuskaupoille silakkaa vuonna 1912, jotta tuiki tärkeä elintarvike saataisiin ruokapöytiin mahdollisimman vähillä välikäsillä. Rannikoilla ja saaristossa SOK osti silakkaa suoraan kalastajilta ja huolehti silakan suolaamisesta ja pakkaamisesta.

Osuuskauppalehti tunnelmoi syyskuussa 1915: ”Mikä mahtava näky aukeaisikaan katsojalle, jos hän syksyisenä yönä keskellä parasta kala-aikaa pääsisi näkemään ne tuhannet tuikkivat valot, joita maamme laajan rannikon vedet ovat täynnä. Tuhansittain hitaasti liikkuvia valoja saisi hän nähdä kalastajaveneistä, jotka ’meren hopeaa’ keräävät.”

Aluksi myytiin lähinnä suolasilakkaa

Perinne ja moderni aika kohtasivat 1910-luvulla: kalastajat viimeistelivät verkkonsa tervasta ja keitetyistä kuusenkävyistä tehdyllä seoksella, ja SOK puolestaan perusti satamiin koeasemia. Niissä tutkittiin silakan parasta mahdollista säilymistä ja pakkaamista.

Tehokkaan kylmäsäilytyksen puutteessa myytiin lähinnä suolasilakkaa, ja tuoretta sai vain kalastuspaikkakuntien lähiseuduilla. Huomattava osa kalasta myytiin toreilla. Kalaa myivät myös ovelta ovelle kiertävät tiinumyyjät.

Merikarvialainen silakka oli maankuulua, ja SOK:lla oli Merikarvialla oma suolaamo sekä kirkonkylässä että Köörtilän kylässä. SOK:n suolaamoja perustettiin vuosikymmenen lopulla myös Korsnäsiin sekä Ahvenanmaan Saltvikiin. Kalan käsittelystä ja myymisestä vastasivat usein naiset, mutta merikalastus, raskain ja vaarallisin osuus työstä, oli miesten työtä.

Huomattava osa kalasta myytiin toreilla.

Vuosikymmenestä toiseen kotimaisen suolasilakan oli vastattava kilpailevan tuontisillin asettamaan haasteeseen. Vielä 1960-luvullakin silakka muodosti puolet koko Suomen vuoden kalansaaliista, kun mukaan luetaan sekä ammattikalastajat että harrastajat. Koko kalamäärästä merialueilta saalistettiin tuolloin 70 prosenttia, loput sisävesistä.

Kylmäsäilytyksen myötä ympärivuotiseksi

Sodan jälkeenkylmäteknologian yleistyminen toi silakan yhä useampaan myymälään ympäri vuoden. SOK:lla pakastesilakan valmistus alkoi vuonna 1959. Osuuskauppojen kalan hankintaa ja jakelua hoiti kolme suurta yksikköä: Turun Osuuskaupan kalaosasto, Karjalan Kala Oy Salossa sekä Lavansaaren Kalanjalostus Kotkassa.

Turun Osuuskauppa alkoi välittää saariston kalaa vuonna 1934, ja heti sodan jälkeen sillä oli omia keräilyveneitä, jotka kiersivät hakemassa silakkaa kalastajilta. Sittemmin kuljetukset siirtyivät kuorma-autoihin, ja pääsipä silakkalasteja Ahvenanmaan vuorolaivojenkin kyytiin. Troolareihin hankittiin radiopuhelimet, joilla kalastajat ilmoittivat tukkuostajille kunkin saaliin koon ja saapumisajan.

Turussa oli jo 1960-luvulla käytössä fileerauskone, tyhjiöpakkauskone ja pakastamo. Kalassa oltiin silti edelleen luonnon armoilla: ”Talvisin saattavat jääesteet tyrehdyttää kalan kuljetukset saaristosta, samoin myrskytuuli voi pitää kalastajat poissa mereltä. Silloin on kalaosastolla hiljaista ja mieliala matalalla”, Osuuskauppalehti kertoi vuonna 1964.

Loppusyksy on edelleen silakan sesonkia

Yhä edelleen tuoretta silakkaa myydään S-ryhmän marketeissa eniten loppusyksyllä. Vuoden mittaan silakkaa myydään yhteensä yli 200000 kiloa, silakkavalmisteita noin 150000 kiloa.

Kaiken kaikkiaan erilaisia silakkaruokatuotteita ostetaan S-ryhmän marketeista vuosittain noin puoli miljoonaa kilo-grammaa.

Ruokavirasto suosittaa pienikokoisen, alle 17 senttimetrin mittaisen silakan syömistä, sillä siihen ei ole kertynyt vierasaineita. Silakka on edelleen osa suomalaisia ruokaperinteitä, meren raikasta hopeaa.

Lähteet: Itäviitta 2/1956; Osuuskauppalehti 1.5.1915, 1.1.1916, 1.5.1917, 1.9.1917, 1964, 1965; Yhteishyvä 1.10.1915, 20.5.1921, 14.10.1932, 17.4.1975; www.pitkapaasi.org; www.ruokavirasto.fi; S-ryhmän asiakasomistaja- ja asiakasrekisteri.

Pitkäpaaden satoa

  • Osa SOK:n myymästä silakasta hankittiin Pitkäpaadesta, Virolahden ulkosaaresta Suomenlahdella. Pitkäpaasi kuuluu luovutettuihin alueisiin eli nykyään se sijaitsee kuutisen kilometriä valtakunnanrajan toisella puolen.

  • Pitkäpaasi eli kalastuksesta, luotsi- ja tullitoiminnasta, hylkeenpyynnistä ja rahtauksesta. Viljatuotteet hankittiin niin sanotulla sepra-kaupalla, vaihtamalla virolaisten kanssa suolasilakkaa rukiiseen. Kalastus oli ympärivuotista, ja siinä käytettiin kotitekoisia verkkoja ja nuottia. Koko perhe osallistui elinkeinoon verkkojen kutomisesta aina veneen soutamiseen, verkkojen puhdistamiseen ja saaliin suolaamiseen.

  • Suurimmillaan Pitkäpaaden asukasluku oli ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin saarella asui runsaat 400 asukasta. 1900-luvun alussa se oli myös suosittu matkailukohde, sillä se sijaitsi sopivasti Helsinki–Viipuri-laivareitin varrella. Saaren luonnonkauneudesta nauttivat muun muassa JeanSibelius, Eero Järnefelt, Elli Tompuri ja Hugo Simberg.

  • Saarella syntyneisiin kuului Arvo Pitkäpaasi (1890–1946), luotsiperheen poika, joka läksi opintielle ensin Viipurin Yhteiskouluun, sitten Suomen Liikemiesten Opistoon. Hän valmistui vuonna 1915 ja pääsi vuonna 1920 SOK:n palvelukseen Helsinkiin. Hän teki siellä pitkän uran arvostettuna kirjanpitäjänä.

  • Jo varhain Arvo kiinnostui valokuvauksesta ja alkoi kuvata kotisaarensa elämänmenoa. Hän dokumentoi saaren muinaismuistoja ja keräsi esineitä Kansallismuseolle. Muutettuaan Helsinkiin hän istui iltaisin työpäivän jälkeen Valtionarkistossa perehtymässä saaren kirkonkirjoihin ja tutkimassa sen asutus- ja sukuhistoriaa.

  • Omaa perhettä Arvo ei koskaan perustanut, mutta nuorena miehenä hän nakutteli kotisaarensa kallioon salaperäisen nimen Irene. Ehkä kaiverrus löytyy sieltä edelleen?

Silakkareseptejä

Lue lisää Muistatko tämän? -sarjan osia