Yli sata vuotta silakkapihvejä! Yhteishyvän resepteissä seuraksi on ehdotettu esimerkiksi persiljaa, anjovista ja piparjuurta
Suomalaisten rakkaaseen perinneherkkuun liittyy paljon lapsuudenmuistoja. Liekö silakkapihvien paistaminen edelleen sitä nuoren ihmisen itsenäistä kokkausharjoittelua, josta saa paljon aikuisuuspisteitä?

Yhteishyvä on ainakin sadan vuoden ajan antanut hyviä silakkareseptejä. Niistä klassisin on ollut silakkapihvi: 1920-luvulla ”silakkakampelat” maustettiin tillillä tai persiljalla, 1930-luvulla pihvin sisään kätkettiin maustesilakkaa tai anjovista. Sodan jälkeen silakkapihvi höystettiin esimerkiksi piparjuurella.
Silakka on ollut Suomessa tärkeä ruokakala, ja arvostetuinta on ollut mehevä syyssilakka. Perinteistä silakkamarkkinoiden ajankohtaa, syys-lokakuuta, on osuuskaupoissa aina seurannut silakanmyynnin sesonkiaika.
SOK alkoi välittää osuuskaupoille silakkaa vuonna 1912, jotta tuiki tärkeä elintarvike saataisiin ruokapöytiin mahdollisimman vähillä välikäsillä. Rannikoilla ja saaristossa SOK osti silakkaa suoraan kalastajilta ja huolehti silakan suolaamisesta ja pakkaamisesta.
Osuuskauppalehti tunnelmoi syyskuussa 1915: ”Mikä mahtava näky aukeaisikaan katsojalle, jos hän syksyisenä yönä keskellä parasta kala-aikaa pääsisi näkemään ne tuhannet tuikkivat valot, joita maamme laajan rannikon vedet ovat täynnä. Tuhansittain hitaasti liikkuvia valoja saisi hän nähdä kalastajaveneistä, jotka ’meren hopeaa’ keräävät.”
Aluksi myytiin lähinnä suolasilakkaa
Perinne ja moderni aika kohtasivat 1910-luvulla: kalastajat viimeistelivät verkkonsa tervasta ja keitetyistä kuusenkävyistä tehdyllä seoksella, ja SOK puolestaan perusti satamiin koeasemia. Niissä tutkittiin silakan parasta mahdollista säilymistä ja pakkaamista.
Tehokkaan kylmäsäilytyksen puutteessa myytiin lähinnä suolasilakkaa, ja tuoretta sai vain kalastuspaikkakuntien lähiseuduilla. Huomattava osa kalasta myytiin toreilla. Kalaa myivät myös ovelta ovelle kiertävät tiinumyyjät.
Merikarvialainen silakka oli maankuulua, ja SOK:lla oli Merikarvialla oma suolaamo sekä kirkonkylässä että Köörtilän kylässä. SOK:n suolaamoja perustettiin vuosikymmenen lopulla myös Korsnäsiin sekä Ahvenanmaan Saltvikiin. Kalan käsittelystä ja myymisestä vastasivat usein naiset, mutta merikalastus, raskain ja vaarallisin osuus työstä, oli miesten työtä.
Huomattava osa kalasta myytiin toreilla.
Vuosikymmenestä toiseen kotimaisen suolasilakan oli vastattava kilpailevan tuontisillin asettamaan haasteeseen. Vielä 1960-luvullakin silakka muodosti puolet koko Suomen vuoden kalansaaliista, kun mukaan luetaan sekä ammattikalastajat että harrastajat. Koko kalamäärästä merialueilta saalistettiin tuolloin 70 prosenttia, loput sisävesistä.

Vasemmalla: Silakansuolaajia Korsnäsissä 1910-luvulla. Silakankäsittelyn eri työvaiheisiin osallistui kiireaikoina koko perhe. Ylhäällä oikealla: Kalastajasaaren kasvatti Arvo Pitkäpaasi merellä noin vuonna 1909. Alhaalla oikealla: SOK perusti Karjalan Kala Oy:n Viipurissa vuonna 1943 yhdessä Suomenlahden ja Laatokan kalastajien kanssa. Karjalan Kala asettui Saloon vuonna 1945. (Kuvat: SOK ja Pitkäpaaden kuva: Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma)
Kylmäsäilytyksen myötä ympärivuotiseksi
Sodan jälkeenkylmäteknologian yleistyminen toi silakan yhä useampaan myymälään ympäri vuoden. SOK:lla pakastesilakan valmistus alkoi vuonna 1959. Osuuskauppojen kalan hankintaa ja jakelua hoiti kolme suurta yksikköä: Turun Osuuskaupan kalaosasto, Karjalan Kala Oy Salossa sekä Lavansaaren Kalanjalostus Kotkassa.
Turun Osuuskauppa alkoi välittää saariston kalaa vuonna 1934, ja heti sodan jälkeen sillä oli omia keräilyveneitä, jotka kiersivät hakemassa silakkaa kalastajilta. Sittemmin kuljetukset siirtyivät kuorma-autoihin, ja pääsipä silakkalasteja Ahvenanmaan vuorolaivojenkin kyytiin. Troolareihin hankittiin radiopuhelimet, joilla kalastajat ilmoittivat tukkuostajille kunkin saaliin koon ja saapumisajan.
Turussa oli jo 1960-luvulla käytössä fileerauskone, tyhjiöpakkauskone ja pakastamo. Kalassa oltiin silti edelleen luonnon armoilla: ”Talvisin saattavat jääesteet tyrehdyttää kalan kuljetukset saaristosta, samoin myrskytuuli voi pitää kalastajat poissa mereltä. Silloin on kalaosastolla hiljaista ja mieliala matalalla”, Osuuskauppalehti kertoi vuonna 1964.

Vasemmalla: Silakanperkaajia Merikarvialla vuonna 1915. SOK:lla eli ”Firmalla” oli tällöin Merikarvian satamassa kaksi omaa alusta, kaljaasi ja suuri moottorivene. (kuva: SOK) Oikealla: Helsinki sai syysmarkkinaoikeudet vuonna 1743, Turku jo vuonna 1636. Kuvassa tehdään kauppaa Helsingin Silakkamarkkinoilla syksyllä 1982 Kolera-altaalla Kauppatorin rannassa. Satama-allas sai aikoinaan nimensä koleratartunnasta, joka todettiin nauvolaisessa venekunnassa vuoden 1893 silakkamarkkinoilla. Jatkotartunnat torjuttiin karanteeneilla. (kuva: Volker von Bonin/Helsingin kaupunginmuseo)
Loppusyksy on edelleen silakan sesonkia
Yhä edelleen tuoretta silakkaa myydään S-ryhmän marketeissa eniten loppusyksyllä. Vuoden mittaan silakkaa myydään yhteensä yli 200000 kiloa, silakkavalmisteita noin 150000 kiloa.
Kaiken kaikkiaan erilaisia silakkaruokatuotteita ostetaan S-ryhmän marketeista vuosittain noin puoli miljoonaa kilo-grammaa.
Ruokavirasto suosittaa pienikokoisen, alle 17 senttimetrin mittaisen silakan syömistä, sillä siihen ei ole kertynyt vierasaineita. Silakka on edelleen osa suomalaisia ruokaperinteitä, meren raikasta hopeaa.
Lähteet: Itäviitta 2/1956; Osuuskauppalehti 1.5.1915, 1.1.1916, 1.5.1917, 1.9.1917, 1964, 1965; Yhteishyvä 1.10.1915, 20.5.1921, 14.10.1932, 17.4.1975; www.pitkapaasi.org; www.ruokavirasto.fi; S-ryhmän asiakasomistaja- ja asiakasrekisteri.
Pitkäpaaden satoa
Osa SOK:n myymästä silakasta hankittiin Pitkäpaadesta, Virolahden ulkosaaresta Suomenlahdella. Pitkäpaasi kuuluu luovutettuihin alueisiin eli nykyään se sijaitsee kuutisen kilometriä valtakunnanrajan toisella puolen.
Pitkäpaasi eli kalastuksesta, luotsi- ja tullitoiminnasta, hylkeenpyynnistä ja rahtauksesta. Viljatuotteet hankittiin niin sanotulla sepra-kaupalla, vaihtamalla virolaisten kanssa suolasilakkaa rukiiseen. Kalastus oli ympärivuotista, ja siinä käytettiin kotitekoisia verkkoja ja nuottia. Koko perhe osallistui elinkeinoon verkkojen kutomisesta aina veneen soutamiseen, verkkojen puhdistamiseen ja saaliin suolaamiseen.
Suurimmillaan Pitkäpaaden asukasluku oli ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin saarella asui runsaat 400 asukasta. 1900-luvun alussa se oli myös suosittu matkailukohde, sillä se sijaitsi sopivasti Helsinki–Viipuri-laivareitin varrella. Saaren luonnonkauneudesta nauttivat muun muassa JeanSibelius, Eero Järnefelt, Elli Tompuri ja Hugo Simberg.
Saarella syntyneisiin kuului Arvo Pitkäpaasi (1890–1946), luotsiperheen poika, joka läksi opintielle ensin Viipurin Yhteiskouluun, sitten Suomen Liikemiesten Opistoon. Hän valmistui vuonna 1915 ja pääsi vuonna 1920 SOK:n palvelukseen Helsinkiin. Hän teki siellä pitkän uran arvostettuna kirjanpitäjänä.
Jo varhain Arvo kiinnostui valokuvauksesta ja alkoi kuvata kotisaarensa elämänmenoa. Hän dokumentoi saaren muinaismuistoja ja keräsi esineitä Kansallismuseolle. Muutettuaan Helsinkiin hän istui iltaisin työpäivän jälkeen Valtionarkistossa perehtymässä saaren kirkonkirjoihin ja tutkimassa sen asutus- ja sukuhistoriaa.
Omaa perhettä Arvo ei koskaan perustanut, mutta nuorena miehenä hän nakutteli kotisaarensa kallioon salaperäisen nimen Irene. Ehkä kaiverrus löytyy sieltä edelleen?
Silakkareseptejä
Lue lisää Muistatko tämän? -sarjan osia
- 1.Legendaarinen silmämeikki on taas trendikäs
- 2.Nyt se tapahtui: 90-luvun verhot palasivat muotiin
- 3.Etsitkö helpon kesäkakun reseptiä? Tässä 5 suussasulavaa vaihtoehtoa
- 4.Luovuitko sinäkin tästä huonekalusta? Nyt se palaa näyttävästi
- 5.Kesän paras pääruoka tehdään grillissä – näillä 7 reseptillä pärjäät koko grillikauden
- 6.Ruoka ei miellytä, valokuvaaja paikalla – näistä syistä vieraat eivät saavu häihin


























