Tein upean islantilaisneuleen ja purin sen – Tässä yllättävä syy

Mitä? Miksi?

Kun purin itse neulomani villapaidan, moni kauhistui. “Miten sä raaskit?” kysyttiin vilpittömästi, kuin olisin tuhonnut jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Ja ehkä olinkin. En pelkkää neuletta, vaan myös siihen liittyviä muistoja, käyttämääni aikaa ja vaivaa.

Miksi siis tein sen? Ensin täytyy palata hetkeksi korona-aikaan, jolloin käsityöinnostus levisi samaa tahtia viruksen kanssa. Me suomalaiset istuimme kotona ja neuloimme. Me neuloimme niin, että lanka oli loppua kaupasta.

Erityisesti paksut, värikkäät islantilaisneuleet nousivat suosioon. Somessa vilisi toinen toistaan upeampia kaarrokeneuleita, ja lopulta löysin itsenikin hipelöimästä islantilaislampaista saatavia erityisen lämpimiä villalankoja.

Olin aiemmin tehnyt lähinnä pipoja ja sukkia, mutta nyt halusin The neuleen; islantilaisneuleen. Käytin päiväkausia etsiessäni sopivaa mallia. Oli vaikeaa tehdä päätöstä. Isoa päätöstä. Villapaidan kokoista päätöstä.

Lopulta valitsin kaksivärisen neuleen: siinä olisi harmaa pohja ja sininen lehtikuvio. Lankoihin upposi noin sata euroa. Se oli enemmän kuin olin koskaan maksanut. Onnistumisen paine oli kova.

Neuloin ilta toisensa jälkeen. Kun paita oli lähes valmis, huomasin, että se oli rinnasta iso, kiristi vyötäröltä ja kirjoneuleosio oli lörppöä. Oli purettava koko neule ja aloitettava alusta.

Toisella kerralla kuvioon tuli puolestaan huolimattomuusvirheitä ja jouduin taas purkamaan osan. Sitten lanka loppui kesken. Ostin lisää. Jatkoin. Kulutin aikaa ja tv-sarjoja.

Kymmenien työtuntien jälkeen neule valmistui ja siitä tuli todella kaunis. Olin ylpeä sekä lopputuloksesta että sinnikkyydestäni saattaa projekti loppuun vaikeuksista huolimatta.

Ulkoilin, sienestin ja hiihdin neuleessani. Jokaisella kerralla joku huomioi neuleeni ja kehui sitä upeaksi. Otin kehut vastaan, mutta jätin mainitsematta, että vähän se kiristää kainaloista, kuviointi ei tunnu omalta ja olisiko hihatkin turhan kapeat….

Neule jäi kaappiin.

Viime keväänä haastattelin neulesuunnittelija Tiia Holmia, joka suositteli purkamaan käyttämättömät neuleet ja tekemään niistä jotain uutta. Ajatus jäi soimaan. Kaivoin islantilaisneuleeni esiin ja katsoin itseäni vielä kerran se päällä. En tuntenut haikeutta, vaan avasin päätellyt langanpäät innokkaasti ja aloin purkaa.

Kymmenien tuntien työ oli pian kiharana keränä lattialla, ja minä tunsin vapautta: minun neuleeni, minun päätökseni, minun valintani.

Tunsin intoa päästä aloittamaan alusta. Nyt tekisin neuleen, jolle tulisi käyttöä. Silmukka silmukalta käytetty lanka alkoi muotoutua puikoilla aivan uudeksi neuleeksi. Siitä tuli yksinkertainen, harmaa ja juuri oikean kokoinen.

Hyvin pelkistettynä mallina se ei kerää enää samanlaisia ihastuneita huokauksia kuin edeltäjänsä, mutta minulle se on täydellinen. Juuri sellainen kuin halusin.

Prosessin aikana ymmärsin jotain oleellista. Olemme tottuneet arvostamaan näkyvää tulosta ja etenkin valokuvissa esiintyvää onnistumista. Purkaminen ei ole kuitenkaan epäonnistumista. Se on rehellisyyttä. Myöntämistä, että kaikki se, mihin olen käyttänyt aikaa ja vaivaa, ei palvele minua sellaisenaan.

Ehkä siinä on jopa pieni opetuskin: mikään ei mene hukkaan, kun uskaltaa aloittaa uudelleen.

Tällä hetkellä neulontatuolini vieressä on jälleen läjä purettuja lankakeriä. Niiden tarina alkaa pääsiäisestä vuosia sitten, kun neuloin pitkän keltaisen neuletakin. Vielä en tiedä, mitä langoista seuraavaksi tulee, ja se on ihanan kutkuttava tunne. Aloitan alusta. Valinta on minun.