Suklaanruskeat ovat limousine-rotua. Vaaleat ovat charolais-rotua, ja kaksiväriset ovat itävaltalaista simmentalia”, luettelee Tiina Varho-Lankinen.

Oripääläisen Lankisen tilan suurissa ulkopihatoissa vuoden ikäisten sonnien päät kääntyvät uteliaasti katsomaan vierailijoita. Pitkät vaaleat silmäripset räpsyvät, mutta iltapäivän harmonia ei rikkoudu. Sonnit nojailevat rauhallisina toisiinsa kaveriporukoissaan.

”On tärkeää, että ne saavat olla omissa laumoissaan. Arvojärjestys muodostuu heti, kun vasikat ovat puolivuotiaina tulleet emolehmätiloilta”, Varho-Lankinen kertoo.

Ympäristön eteen tehdään paljon työtä

Suomen naudanlihatuotannosta vain 18 prosenttia tulee pihvikarjatiloilta, ja Lankisen 650 sonnin tila on yksi niistä. Tilalla tuotetaan myös broilereita.

Tiina Varho-Lankinen ja hänen puolisonsa Tarmo Lankinen siirtyivät 1990-luvulla jatkamaan tilaa Varho-Lankisen vanhempien jalanjäljissä. Vastuu nautakarjasta on nykyisin siirtynyt heidän pojalleen Olli Lankiselle.

Tiina Varho-Lankinen vastaa tilan hallinnollisista töistä ja visioi suomalaisen ruokatuotannon tulevaisuutta valtioneuvoston asettaman Yhteinen ruokapöytä -asiantuntijafoorumin jäsenenä. Syksyllä aloittaneen foorumin toiminta vaikuttaa hänen mielestään lupaavalta.

”Tavoitteena on suomalaisen ruoan brändin vahvistaminen ja läpinäkyvyyden jatkuva lisääminen. Kestävyys, vastuullisuus ja ympäristöystävällisyys”, hän luettelee.

Varho-Lankinen haluaisi välittää viestiä kuluttajille:

”Pelkäänpä, että moni kantaa suotta huonoa omaatuntoa ja murhetta ruoan hiilijalanjäljestä, kun ei tiedä, miten paljon suomalaisilla tiloilla jo tehdään ympäristön eteen työtä”, hän sanoo.

”Tavoitteena on suomalaisen ruoan brändin vahvistaminen ja läpinäkyvyyden jatkuva lisääminen.”

”Mehän olemme läheisessä suhteessa luontoon, ja havaitsemme ilmastonmuutoksen vaikutukset nopeasti. Ääri-ilmiöiden lisääntyminen haittaa elinkeinoammekin.”

Monia tutkimushankkeita menossa

Lankisen tilalla ympäristöasioita on pyritty huomioimaan monin tavoin esimerkiksi vesistöjen suojelussa. Tilan pelloilla kasvaa karjalle rehua: nurmea, ohraa, kauraa ja härkäpapua. Pellot rajoittuvat Yläneenjokeen, joka laskee Säkylän Pyhäjärveen, sekä Aurajokeen, joka laskee Saaristomereen. Tila on tehnyt sopimuksen peltojen suojavyöhykkeistä sekä luonut kosteikkoalueen. Näin pyritään hillitsemään ravinnevalumaa.

Tilalla on myös investoitu aurinkosähköön ja pyritty pitämään pellot 80-prosenttisesti kasvipeitteisinä hiilinielujen ylläpitämiseksi.

Varho-Lankinen kertoo, että Suomessa on vireillä lukuisia tutkimushankkeita, jotka tähtäävät maatalouden hiilijalanjäljen pienentämiseen. Sellainen on esimerkiksi laajapohjainen Carbon Action, joka pyrkii vauhdittamaan ja todentamaan hiilen sitoutumista maaperään.

Globaalit ja kotimaiset faktat sekoittuvat usein lihantuotantokeskustelussa.

”Kun lähdetään Pohjoismaiden ulkopuolelle, erot maiden välillä ovat suuria”, Varho-Lankinen sanoo.

Yrittäjät ovat tutustuneet käytäntöihin useassa maassa. USA:n todellisuutta ovat kasvuhormonit ja kymmenientuhansien eläinten tilat. Etelä-Amerikassakaan sonnit eivät laidunna pampaksella, vaan syövät maissia loppukasvattamoilla. Antibiooteissa ei säästellä. Ympäristövaikutukset ovat aivan toista luokkaa kuin Pohjoismaiden nurmiruokitulla karjalla. Täällä ei kärsitä vesipulasta eikä ylilaidunnuksesta.

”Sanoisin, että pohjoismainen liha on vastuullisinta maailmassa”, Varho-Lankinen sanoo.

”Pohjoismainen liha on vastuullisinta maailmassa.”

Hän ennustaa, että esimerkiksi Suomen valitsema niukka linja antibioottien käytössä nousee vielä arvoon arvaamattomaan.

”Minusta me teemme tärkeää työtä, kun tuotamme suomalaista ruokaa. Olisi aika vaarallista tukeutua pelkkään tuontiin. Ei tarvita kummoistakaan kriisiä, kun ruoantuonti häiriintyy.”