Lähdin pohjoiseen hakemaan mielenrauhaa, mutta löysin itseni kiukuttelemasta muuttolaatikoiden keskellä

Olin haaveillut muutosta pohjoiseen vuosikaudet. Hitain, mutta varmoin ottein olin maalannut miehelleni mielikuvia uudesta elämästämme ja kääntänyt hänen päätään pohjoisen suuntaan.

Olin uskotellut meille molemmille, että elämä pohjoisessa olisi jotain ihan muuta kuin Helsingin sykkeessä, melun ja kiireen keskellä. Olin kertonut, kuinka perheemme voisi luonnon keskellä paremmin ja kuinka mielemme ja erityisesti minun sinne tänne sinkoilevat ajatukseni rauhoittuisivat.

Kun viimein sain lumilautailevan mieheni innostumaan, hypähdin riemusta ilmaan kuin pieni lapsi. Vihdoin voisin toteuttaa unelmani! Saisin nollattua aivoni ja löytäisin taas itseni.

Olisin lempeä äiti ja huomioiva puoliso. Pitäisin huolta omasta hyvinvoinnistani. Tahtini olisi rauhallinen ja jatkuvasti suriseva pääni seestyisi. Oranvanpyörässä sätkiminen saisi riittää.

Kun muutto lopulta koitti vuodenvaihteen jälkeen, hätkähdin. Enkä ainoastaan pakkasmittarin lukemia. Mittari näytti -28 astetta ja sääpalvelun tuntuu kuin -lukema oli -36. Villahousuja sai ihan tosissaan vetää korviin.

Vielä enemmän minua ihmetytti, missä se kovasti kuuluttamani mielenrauha lymyili. Istuin uuden mukamas-kotimme sohvalla muuttolaatikoiden ja matkalaukkujen keskellä, yritin etsiä kynsisaksia ja lapset sekoilivat ja sinkoilivat vieressä. 

Oli nälkä ja mökin liesi lämmitti makaronien keitinvettä aivan liian hitaasti. Miten ihmeessä täällä ei ollut turbo-toimintoa, joka oli niin kätevä?

Uusi koti ei tuntunutkaan kodilta. En saanut kuivausrumpua toiminaan, imuri ei vetänyt tehokkaasti. Astianpesukoneen ohjelmakin oli liian pitkä, eikä tuntunut pesevän likaisia lautasia puhtaaksi ilman erityisen huolellista esipesua.

Olin totaalisesti unohtanut, kuinka stressaavaa muutto olisi – puhumattakaan muutosta toiselle puolelle Suomea. Lisäksi puolet perheestämme oli kipeänä, eikä ulos, lähes kolmenkymmenen asteen pakkaseen  voinut tietenkään mennä puolikuntoisena telmimään.

Kuulumisia vaihtaessamme minut hyvin tunteva ystäväni naurahti: ”Kuulostaa sinulta. Lähdit suorittamaan rauhoittumista ja nyt neljän päivän jälkeen harmittaa, kun et heti onnistunutkaan. Pitäisiköhän sun vanhaan malliin yrittää vielä vähän enemmän? Auttaisiko?”

Minuakin nauratti. Juuri tätähän minä olin tullut pakoon. Itseäni.

Malttamattomana ihmisenä olin odottanut, että parin päivän jälkeen olisin uusi ihminen ja mieleni olisi rauhoittunut. Sen sijaan olinkin kiukkuinen ja kireä. Olin jopa vihainen itselleni siitä, etten ollut löytänyt etsimääni ja samat ajatukset juoksivat vanhaa tuttua rataansa aivoissani. Siks sak vaan.

Sittemmin mieleni on kyllä heittänyt kuperkeikkaa. Hiihtolenkit ovat hoivanneet niin kehoa kuin sielua ja siitä pimeydestä, josta etukäteen peloteltiin, ei ole ollut tietoakaan. Valkoiset hanget loistavat täällä kirkkaina ja revontuliakin on ollut useampana iltana.

Olemme perheen kanssa viettäneet aikaa yhdessä enemmän kuin ikinä ja takkatulen loimussa iltapala maistuu vähän paremmalta.

Voisin jatkaa kehuen pohjoisen luontoa kirjaimellisesti maasta taivaaseen,  mutta taidan kuitenkin lähteä tästä ladulle.